Reissukertomuksia maailmalta

Reissuja, matkoja, kommelluksia ja muuta ihmeellistä maailmalta. Tässä reissuistani muutama email koottu yhdelle saitille. Lukea saa, kommentoida saa, kirjoittakaa palautetta, niitä on aina mukava lukea. Pari aiheeseenliittymätöntä linkkiä: Matkakuvia: http://www.fotolog.net/mikalehtimaki

My Photo
Name:
Location: Vaasa, Finland

Tuesday, December 05, 2006

TUNISIA

TUNISIA

Näin vain kävi. Päädyin elämäni ensimmäiseen valmispakettimatkaan, Tunisiaan tosissani tulin. Tavaton tarina tapahtui. Miksi? Tulipahan halvemmaksi ottaa paketti hotellineen ja sinne kuljetuksineen kuin pelkät lennot. Noooh. Tapahtuu ja sitten kyllä sattuu.

Takkuaa näköjään valmislennotkin, lähtö siirtyi kaksikin kertaa Hiki-Vantaan kentällä. Perillä Monastirissa vasta aamulla puoli viiden maissa. Dösällä hotelliin Sousseen, aika kiva huone, isompi kuin oma yksiöni Vaasassa? Keittiökin ompi, ja terassi, viihtyisä viides kerros, loma ja maksettu. Weeell, menee helmi sialle kun aion oleskella Soussessa vain päivän, uumoilen etten viihdy turistirysässä sen pitempään.

SOUSSE

Päivällä kun lähden tutustumaan cityyn niin tuli tuumos konkreettiseksi, eipä muuta kuin myyntikojuja tuhansia ja rannalla melanomi-grillaajia, kaikkea sitä mitä EN lomalta halua.
Soussen vanha kaupunki, eli medina, on aika hieno; siellä missä ei ole hihasta hamuajia, kauppaan kaappajia on katseltavaa kivaa. Koska kiertely janottaa, minttuteetä mielin, poikkean siis kolmikerroksiseen Café des Nomadesiin sitä siemailemaan. Katolla terassi, näkymä vanhaan stadiin on sieltä siisti ja sievä.

Onneksi ei ole enää pahin turistisiisoni, saan olla aikani yksin katolla kunnes pariskunta tulee istumaan naapuripöytään, viisissäkymmenissä oleva varakkaanoloinen englantilaisnainen ja hyvä jos 25vee tunisialainen mies. Tietty oletusarvo mielessäni mujuu. Ja niinpä; nainen ostaa ja maksaa ruoat ja juomat. Kovasti sitä elämöidään kun miehet tekevät vastaavaa Thaimaassa sun muussa maassa, naiset harrastaa samaa Afrikan maissa. Lehtien mukaan hyvin yleistä keski-Afrikan maissa. Mua ei haittaa muiden tekemiset tai tekemättäjättämiset pätkääkään mutta kaksiNaismoraaliset älköön vaivautuko äänessäolemaan.

Medina on suuri ja sokkeloinen, pitkälti ei pääse suoraa kävelemään. 2,3 kilometrin pituinen kivimuuri kiertää aluetta, kyllä sinne sopii sata solakkaa solaa sekaan serpentiininä. Osittain rinteelle rakennettuna voi sanoa kurvikkaita kujia mutkamäeksi. Ikääkin kertynyt on hällä, vuonna 859 on kämpät kyhätty, tiesi vademecumini Lonely Planet kertoa.

Mutta museoon menen mielelläni! Museum Dar Essid on ohittamaton otospaikka, se on museoksi muutettu mesta jossa asui 1800-luvulla varakas perhe ja kammarit on säilytetty sen ajan kalusteissa. Seinällä killuu kehyksissä 700 vuotta vanha avioliittosopimus, onkohan se vielä voimassa? Itse talo on peräisin 900-luvun alusta. Lienee repattu kerran jos kolmannenkin.

Lipunmyyjä kysyy mistä päin olen, ja kun Suomea ehdotan, jäpikkä pökkää suomenkielisen brosyyrin paikasta! ”Kukas tämän on teille tehnyt, mitä?”kysyn mä. Joku suomalainen matkaopas on huvikseen kääntänyt sen ja ottanut kopioita. Mikäs siinä, kiva ylläri, jepujee.

Mies seuraa mua aikansa ja tapittaa ärsyttävästi vieressä. Arvailen jo missä mennään. Ja niinpä: musta-ruudolf rupeaa kyselemään siviilisäätyäni ja asumiskumppanini olemassaoloa ja valhettelen että naisen kanssa asun ja hän ei päässyt työkiireiltään tänne. Ei kai, et kai sinä nyt naisen kanssa asu! Ei, ei, kyllä sun nyt kannattais välillä miestä kokeilla! Tämäntyyppisiä lauseita latelee lipunmyyjä ja välilauseittaa kehuen erinäisiä ruumiinosiani yhdessä ja erikseen eritellen.
Kuulepas nyt, mua ei heterous hierrä eikä homous houkuttele, comprendes? Lopuksi ymmärrys saavutetaan. Kunnes päädyn yläkertaan kammaria katsastamaan, saapuu hän takaisin ja tuputtaa käyntikorttiaan ja tiedustelee josko illalla nähtäis? Ei nähdä. Mutta josko sittenkin? Ei sittenkään.

Käveleskelen rannalla ja ”oppaita” kyselee mistä olen ja haluaisinko tutustua ties mihin kojuun, ei tarvi ostaa, katsomaan kannattaa tulla kauempaakin. Onneksi oon suht tumma, kukaan arvailija ei arvaa kotomaata, espanjaa ja italiaa tarjotaan ekoina, ja maiden jo loppuessa Puolaakin kokeilevat. Mahtaa niitä ärsyttää kun en kerro kotokieltä komiaa.
Pian tosin muakin alkaa ärsyttämään jatkuva kysely, ja lakkaan vastaamasta englanniksi ja höpötän niitä muutamia sanoja ja lauseita mitä venäjäksi osaan, eivät tunnista kieltä. Vai kertooko se vain lausumistaidostani? Hehhee, tuskin? Jok.tap. saan olla melko rauhassa kun njet-kielellä vastaan. Hieno homma hyvä juttu elikkä harasoo.

Sou: Sousse ei ole mun juttu. Heti helpottaa kun käyn juna-asemalla ostamassa menolipun Gabesiin, sen etelämmäs ei junalla pääse.

Aamulla klo 8 istunkin siistissä junassa matkalla alaspäin vajaan 300km päässä olevaan Gabesiin. Lippu vain 11 dinaaria eli 6 euroa! Matkalukemisenani ”Maanis-depressiivisen psykiatrin päiväkirja”, railakkaan rennosta nimestä huolimatta mielenkiintoinen opus.

GABES

Gabesiin saapuessani helle on pahimmillaan, yli 30 astetta hohkaa, eikä tuulen virettä ilmassa. Kyllä tähän tottuu, tuumailen toivoen.

Gabesia ympäröi palmeraie, eli palmulehto, mutta se ei ole syyni tänne tulla vaan 45 km päässä oleva berberikylä tai -pikkukaupunki Matmata. Siellä on aikoinaan kuvattu Tähtien Sota –leffakin. Sekään ei oo syy sinne saapua vaan tahdonpa nähdä maanalaisia asumuksia: koska alue on niin kuuma kesällä ovat berberit rakentaneet asumuksiaan maan alle. Samoin kylmempinä talvikausina on lämpimämpää. Myös levottomina aikoina maanalusmajat on olleet turvalliset, niitä kun ei kovin kauas äkkää.
Siellä missä Star Wars on kuvattu on nykyisin maanalainen hotelli, sinne täytyy päästä yöpymään.

Löydän tieni bussiasemalle, ja kukaan ei tunnu ymmärtävän englantia, ranskaa täällä puhuu varmaankin kaikki, pääkieli on tietty arabia. Täytyy takuta ranskankielellä, ja saan selville bussin joka menee uudempaan Matmata Nouvelleen, ei vanhaan Matmata Vieuxiin jonne haluan. Mutta kuulemma pääsen välietapistani sitten louagella (kahdeksanpaikkainen minibussi) perille.
N.Matmatassa nuori hemmo opastaa mulle oikean louagen, ystävällisiä ovat tunisialaiset täällä. Louaget ja camionnettesit (pick-up –taksi, jonka lavalle on kyhätty katos ja penkit) on hemmetin käteviä matkustamiseen, sikahalpoja ja niitä menee joka pikkupaikkaan, ja usein. Ongelma on vain ettei niissä koskaan lue mihin ne on menossa, täytyy aina kysyä mikä on oikea. Samoin ne usein odottelee että koppero tulee suht täyteen ennen kuin ne lähtevät. Mutta käteviä ja halpoja joka tapauksessa.

Perille pääsin, ja rinkan kanssa hoipun hotelli Sidi Drissiin alle maan. 12 dinskua yö eli seitsemän euron hujakoilla, turistihinta taitaa olla, pientä Lapin-lisää. Käytäviä mutkittelee maan alla kalkittuine seinineen ja välillä tuun pienille avonaisille sisäpihoille, aurinko kuumottaa kivasti. Huone nyt ei oo kummonen, kalkitut seinät sielläkin, 4 sänkyä, hehkulamppu katossa, siinä kaikki. Cool!
Suihkut ja vessatkin löytyy, tosin ei huoneista tietenkään.

Lähden kiertelemään kylä-kaupunkia ja napsimaan valokuvia. Pikkulapset heiluttelee käpäliään ja huutelevat bonjouria. Jotkut tulevat kyselemään kyniä jatai kolikoita. Ostin Suomesta ison pussin Dumleja, mutta unohdin sen rinkkaan, niinpä sovin parin pikkupojan ja hellusen pikkutytön kanssa treffit illaksi klo 21, aion olla namusetä ja viedä Dumleja. (Näin myös tein ja suut suklaata täynnä olin siis sankari heille.)

Vanha berberimummo hoksaa mut ja huutelee että tänne päin. Haluaa esitellä maan alla olevaa velatonta ja yhtiövastikkeetonta asunto-osakettaan ja otan kutsun vastaan. Esittelee huoneen jossa perheen lapset majailee, yhden missä vuohet on, ja yhden missä jauhaa kivimyllyllään viljaa ja kutoo isoa mattoaan. Annan pari dinaaria ja mummo hyrisee tyytyväisyyttään. Sovimme samalla että ensi kerralla järkkäämme järjettömän suuret Tupperware-kutsut täällä.

Illalla iltaoluella tapaan japanilaisen Takahiron, jutellaan pitkä tovi. Mukava hemmo, puhuu loistavaa englantia, oppinut sitä yksityiskoulussa Osakassa ja opiskelee nytten Brixtonissa kansainvälistä politiikkaa, tai jotain sen tapaista. On viikon reissulla myös korealainen kaverinsa kanssa. Koreaa kaveria ei kiinnosta muu kuin makaaminen hiekan päällä Hamma(hem)metissä, joten Taka lähti yksin kiertelemään maata.

Unettaa kun unihiekkaa tuntuu lentävän runsaanpuoleisesti aavikolta, Saharaanhan ei ole tästä kuin kuin kiven- tai hiekanheitto. Vetäydyn huoneeseeni, ja huomaan ettei ovea saa lukkoon kuin ulkoa. Jaa? No olkoon lukotta sitten, tuskin turma tulee tupaan tonight. Torakat kyllä voi, niitä näkyi säntäilevän käytävillä, hyvin mahtuisivat oven alta, rako kun on monta senttiä.
Yöllä herään kun tuuli puhaltaa sisäpihalla niin että roskat lentelevät, kunnon pu(u)skapuhuri, onneks ei puske hiekkaa himaan saati santaa sisään.

Aamulla näen taasen Takaa, ja toteamme että samat suunnitelmat samoine suuntineen on meillä joten ehdotan että menemme samaa jalkaa, Takalle se sopii hyvin. Louagella paahdamme helteessä takas Gabesiin, siellä löydämme toisen moisen kohti määränpäätämme Tataouinea. Kaksi tuntia kärvistelemme ennen kuin pääsemme perille. Kerran jaloittelimme hetken kun lauma poliiseja pysäyttivät kaikki autot ja tarkistivat matkustajien henkilöllisyydet. Pällistelivät passejamme ja pulisivat jotain, ymmärsin että puhuivat Japanista ja Suomesta jotain keskenään. Varmaan jäi epäselväksi kumpi meistä nyt onkaan kumpi?

TATAOUINE

Tataouine on semmonen Vaasan kokoinen city (58000 as.) mutta aika mielenkiinnoton itsessään. Mutta täältä pääsee hyvin ksoureihin elikkäs 1400- ja 1500-luvuilla tehtyihin ja nykyisin hylättyihin linnoituksiin.
Nälkä tapetaan aseman vieressä olevassa pikku ravintelissa ja omistaja osaa yllättäen muutaman sanan japania, Taka naureskelee kun äijä sanoo arigato. Kylläpä tonnikalapatongit maistuu tuoreella salaatilla ja makealla minttuteellä hemmetin hyvältä!!

Päätämme kävellä parin kilometrin matkaan keskustaan kun yhtäkkiä vierelle ajaa auto ja äskeinen raflapäällikkö huutaa että kyytiin, heitänpä teidät ilmaiseksi sinne cityyn. Ja neuvoo meille vielä millä pääsemme perille.
Saamme siis camionnette-kyydin Cheninin vuoristo-ksouriin yhdellä dinaarilla (60 senttiä), halvanhalpaa, matkaa on sentään 19 kilomeeteriä! Hienot on maisemat matkan varrella, matalaa vuoristomaista kumpua kiemurrellaan, hiekkaa riittää silmänkantamattomiin. Ja hellettä heltiää.

Kyllä kannatti maksaa koko dinaari! Chenini on rakennettu 1100-luvulla ”vuoren” huipulle, koko yläosaa kiertää satoja pieniä asumuksia, pelkistä kivistä koottuja. Osa asunnoista on sortunut, osa on pysynyt suht. ehjinä.
Oviaukot on niin pieniä että täytyy kontata sisään. Seinillä näkyy alkeellisia kuvioita, ei ole taide ollut täällä kovassa huudossa. Muutamissa talonkatoissa näkyy aikoinaan märkään laastiin painettuja kämmenenjälkiä. Sielläpä ne on säilyneet satoja vuosia. Kovin on pienehköjä kätösiä olleet. Kuviot ja kädenjäljet on kohollaan joten ne on täytynyt tehdä ulkoapäin, millähän ihmeen systeemillä valu on tehty?

Toinen samanlainen on Douiretissä, saamme louage-kyydin sinne ja sovimme että maksamme kuskille hiukan extraa jos odottelee meitä tunnin verran. Se sopii.
Douiretissä on rempan alla oleva vanha moskeija, vielä on tunteja tuhansia edessä ennen kuin voi avajaiset pitää, sen verran vaiheessa mosque oli.
Täällä asuu muutama ihminen, yllättäen yksi heistä on ranskatar, joka on jäänyt tänne tavattuaan ruukuntekijämiehensä lomareissullaan. Nainen käy välillä kotonaan Pariisissa töissä että saavat lisää rahaa. Catherine viihtyy hyvin, vastapainoa Pariisin ruuhkille ja metelille, täällä kun on täydellinen hiljaisuus. Ja berberit kun ovat erittäin ystävällisiä niin mikäs hänen täällä ollessa. Näinpä, vanhat ukotkin moikkaavat meitä bonjoureilla kun vastaan tulevat.
Juomme minttuteetä yhdessä kämpistä, tappajan näköinen mies tarjoilee ne meille. Kysyn hintaa: 3 dinaaria. Per tee vai yhteensä? Saat maksaa erikseenkin 3 dinaaria mutta yhteensä siis. Tappaja ”innostuu” ja potkaisee oven kiinni ja sanoo: ei kun nyt ne maksaa 6 dinaaria ja ulos ette mene ennen kuin maksatte. En haluaisi ruveta tappelemaan ison berberin kanssa. Lopuksi jätkä naurahtelee ja avaa oven. Matalaa huumoria mieheltä, ei saa silmistä selvää oliko tosissaan äsken, harvinaisen raakakatseinen mies kun on. Saattaa olla kiltti mies kuolleena. Tahi kuin Himangan kunta: kiva kesällä, mukava muulloinkin.

Palailemme Tataouinea kohti, koukkaamme vain ksar Megablan kautta. Nämä asunnot on säilyneet paremmin kuin edelliset mutta paikka on huomattavasti pienempi. Asunnot on kolmikerroksisia ja vuorattu savella. Portaat ylempiin asuntoihin on erikoiset: hirrenpäät harvakseltaan seinissä ja niitä pitkin pääse ylös. Esteettisen näköistä muttei kovinkaan kätevää vanhoille vipukintuille. Papat pysyy poissa portaista!

Taksikuskimme heittää meidät bussendaaliasemalle, päätämme siinä sivussa kiskaista kantakuppilassamme uudemman kerran tonnileivät minttuteitten kera. Omistajaa muistaa, asiakaspalvelu pelaa, asiakkaat haisee ja relaa.
Muonan mänttäämisen lomassa vertailemme Japanin ja Suomen kulttuuria. Toteamme jotta joo, sitä löytyy molemmista. Zeniläisyys kun on mun juttu, siitä kyselen muttei oo Takalle kovin tuttu.

Haemme rinkat aseman säilytyksestä, siitä ei kumma kyllä kukaan ota maksua, sehän sopii. Bussimatka kestää monta tuntia, onneksi auto on aika mukavapenkkinen. Takana istuu parikymppinen mies setänsä kanssa, ovat libyalaisia. Yritän vaihtaa euroja Libyan valuuttaan mutta rahaa ei kuulemma ole enää, vaihtoivat rajalla kaiken. Rajansa kaikella rahanvaihdolla, tuumin.
Poitsua kiinnostaa Taka, kyselee koko ajan Japanista kaikkea mahdollista, taitaa olla Libyassa Nippon jonkinsortin Ihmeiden Maa.

Vihdoinkin saavumme Sousseen, kello on jo 4 aamulla, ei tässä montaa tuntia ehdi nukkua enää hotellissa, bussissa kun en saanut unta. Nappaamme Takan kanssa taksin, jään hotellin ovella pois vaihtaen samalla email-osoitteita, tapaamme vielä, sen Takaan teille. Saapi nähdä, mukavaa oli Takan kanssa reissata, hyvä huumori hemmolla. Ja hauska tapa hekotella hetkittäin hyville jutuille noin minuutin verran jälkeenpäinkin. He he… …He he…
Kello kahdeksan nousen, suihku, naapurissa olevan katukahvilan terassille nauttimaan kuumaa minttuteetä croissantin kera. Tarjoilija muistaa mut parin päivän takaa ja arvaa aivan oikein mitä aion tilata, hyvä muisti!

8:45 istun jo junassa matkalla Tunisiin, Tunisian pääkaupunkiin pohjoiseen. Yritän nukkua junassa mutta istualta ei uni tuu, ei mitään uutta mulle.

TUNIS

10:36 juna saapuu seitsemänsadantuhannen cityyn. Opiskelen opaskirjaani, ja steissin lähellä näyttäis olevan lupaava hotelli. Hotel Maison Doreé on kirjan mukaan ”charming, simple and spotless with an old-fashioned French-feeling formality. Its rooms have shuttered balconies and comforting 1050s furnishing.”
Siis siirtomaatyylinen, siis sinne! Parempi katsoa ja katua kuin… jotain…

Ja semmoinen se on: korkeat huoneet, valtava vanhaa kunnon puuta oleva vaatekaappi, suuri sänky ja ranskalainen parveke vanhoilla hienoilla ikkunaluukuilla, oui! Hinta sopii, 27,5 dinaaria yö eli 17 euroa, halpa, ja sijainti loistokas.

Testaan petin ottamalla parin tunnin tirsat, lomallahan ollaan eikä Loimaalla. Niin makeaa oli uni että herättyä janotti.

”Tutustu Tunisiin” oli päivän motto. Niinpä bainelin basaarille aluksi, se onkin surutta suurempi kuin Soussessa, mutkitteleva ”pääväylä” Rue de la Kasbah on yli 400 metriä pitkä, ja kun siihen pistää kymmenet pikkukujat päälle niin tiuku tovin tikittää ennen kuin kujat on kuleksittu.
Sorrun ostamaan kaksi upeaa paitaa, pakko kai kun on niin hienoja, ja hintakin tippuu kun vaan on pari kertaa lähtevinään naapurikauppaa kohti.

Hälinää riittää, ja aikaisemmin koeteltu ja hjuvaksihavaittu venäjäpulpatus jättää mut rauhaan innokkailta hihassahiihtäjiltä.

Aikani kierreltyäni ja tarpeeksi kohteita kuvattuani hiippailen keskustaan katselemaan huonekalukauppoja. Haaveena on ostaa pohjois-afrikkalaista tyyliä oleva sohva sohvatuolineen matalalla puupöydällä. Löydänkin aivan upean sellaisen artisaani-liikkeestä, pöytä on vaan lasia, eivät myy erikseen. Ei sitten. Ehkä harmittaa myöhemmin mutta harmittakoon.
Ystäväni Michel Marseillesta oli ottanut selvää laivarahdin hinnat Suomeen Tunisista, kuutio kamaa maksais 250 dollaria, olisin saanut kohtuuhinnalla kamat kotipuoleen
Noh, noita löytyy. Keskiseltäkinkö?

Tunisia on muuten mukava maa meille maallistuneille, vaikka islam on pääuskontona, itsenäistymisen aikoihin 50-luvulla presidentti Habib Bourguiba emansipoi emännät, huivit kiellettiin kouluissa ja työpaikoilla, naiset saavat siis vapaasti pukea itsensä miten haluavat. Sehän taas sopii mulle, niska notkeutuu kun pää kääntyilee kuumassa kesäpäivässä. Kääntyy ne päät paikallisillakin pettereillä, pohjois-afrikkalaiset naiset on kauniita, ja osaavat pukeutua naisellisesti pitkät hiukset hulmuten. Huh.

SIDI BOU SAÏD

Sidi on kylä 17 km Tunisista pohjoiseen; kyläksi sitä kutsutaan vaikka ei Tunis päätykään kuin seinään sinne päin mentäessä. Paikallisjunalla pääsee ketterästi tänne suoraan, hintakin on hirveät 70 millimeä elikkäs 40 senttiä.(Carthage Toursin turistibussit ottais takuulla 10-15 euroa tänne kuskauksesta..)
Kylä on hienolla paikalla, kukkuloilla, joilta on näkymä suoraan Tunisin lahdelle. Mesta sai suojelustatuksen v.1915. Uskon vaikken ollutkaan silloin paikalla.

Varakasta aluetta, asunnot on kauniita, kadut siistiä. Suuri osa asunnoista on maalattu puhtaan valkoiseksi, ja ikkunat, ovet ja ikkunaluukut on kirkkaan sinisiä. Suomivärit! Runsaasti suuria kukkaistutuksia siellä täällä.

Kuljen kiemuraista kivettyä katua ylöspäin ja näkymät vain paranee.
Löydän tieni Café Sidi Chabaaneen , josta on kyllä luksusnäköala alas mereen ja huvipursisatamaan. Selkeä teehetken merkki! Istun nojaillen leveällä kalkitulla kaiteella paksujen kudottujen mattojen päällä ja zoomailen kuvia ottaen.

KARTHAGO

Se on nähtävä! Saman Sidin junalinjan varrelle osuu myös Karthago, itseasiassa usempiakin Karthago-liitteisiä asemia. Noh, tossa keskivälissä Carthage Salammbolla jään pois.
Kierrellessäni havaitsen että alue missä raunioita on ”siroteltuina”, on aika hemmetin laaja.Päivän aikana tulee käveltyä useita kilometrejä.

Suurin osa raunioista on aika huonossa kunnossa. Byrsa-kukkulalla on parhaiten säilyneet, vieressä on upea L’Acropoliumin katedraali 1800-luvulta. Museo alueella on sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pieni. Yksi vartijoista tulee kertomaan mitä missäkin vitriinissä on. Arvaan että kaipailee pikku tippiä siitä mutta sopii mulle, mies tietää hyvin esineiden historiaa ja saan itsekin enemmän irti museosta. Välillä miehen englanti loppuu ja siirtyy sujuvasti ranskaan. Useissa lasikaapeissa on jostain syystä pari tuhatta vuotta vanhoja tuttipulloja, ja ”oppaan”käyttämä ranskan sana biberon onkin jotenkin kuvaava sana tuttipullolle. Onomatopoeettinen on se.

Tippiä mies ei kauheasti kaipaakaan mutta haluaa vaihtaa eurokolikkoja dinaareiksi. Kolikkoja kun on vaikea vaihtaa pankeissa. Vaihdan ne muutamat eurot dinaareiksi ja très bien on homma nimi.

Historiasta muistamme kaikki että ”Ceterum censeo Carthaginem esse delendam” ”Muuten olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava”, jonka Cato vanhempi loihe lausumahan. Äijä tuumaili että Karthago on liian vahvaksi tullut, joten kilpailuviranomaisten puuttuessa päättivät roomalaiset sen hävittää. Kerrotaan että roomalaisten yksi syy tuhota kaupunki olisi ollut myös liian hyvät viikunat! Ainakin Cato todisteli senaatille mehukkaita viikunoita esitellen että Karthago alkaa olla liian kova sana kaupallisessa mielessä, uhkaa Rooman hegemoniaa. Näin vapaata markkinataloutta vastustettiin jo ennen ajanlaskumme alkua! Goljat ja Globalisaatio! Kivestä päähän!, hihkui Henry Saari.

Niinpä sitten vuonna 146 eKr roomalaiset saivat vihdoin voiton Karthagosta. Kylvivät maankin suolalla ettei kasvaisi kunnon satoa enää. Tuli kato, sano Cato.
Onneksi täällä finskeissä ei viikunat viihdy.

Em. sota oli kolmas puunilaissota, ja siihen loppui karthagolaisten kultakausi. 60 vuotta aikaisemmin toisessa puunilaissodassa Hannibal oli käynyt yllättämässä roomalaiset tuomalla armeijansa Alppien yli muassaan 37 sotanorsua. Esi-italiaanot saivat pahasti siipeensä ja taisikin se häviö jäädä korpeamaan takaraivoon.

Päivänä seuraavana kävin valtavassa Bardon museossa katsomassa loppuun loputkin kaupungin villiin historiaan liittyvää esineistöä. Museossa oli hyvin säilyneitä valtavia lattia- ja seinämosaiikkeja, jotkut kymmeniä neliötä kooltaan. Kauniita värejä ja upeasti tehtyjä, yhdessä varmasti kymmeniä tuhansia mosaiikkipaloja.

Illalla käveleskelin katujen elämää seuraillen, ja kuulin jostain liikkeestä tiukkaa ranskan- ja arabiankielistä hip hopin ja raï-musiikin sekoitusta, hiton hienoa musaa. Liike oli jo kiinni, metallinen veto-ovi oli puoliksi alhaalla mutta puikkaisin kylmästi sisälle kyselemään musan esittäjää. Myyjät olivat yllättyneitä kun tulin sisään mutta ystävällisesti kirjoittivat nimen latinalaisilla kirjaimilla. Ei kun lappu kourassa CD-standeille kyselemään onko hemmon levyjä ja tärppäs heti ekassa.
Levymyyjät olivat innoissaan kun joku ulkomaalainen diggaa heidän musastaan ja en meinannut päästä eroon porukasta kun niin innokkaasti yrittivät jutella mun kanssa huonolla englannillaan. Mutta sympaattisia olivat, hyväntahtoisia.
Tunisialaiset tuntuvat olevan välittömiä, alkavat juttelemaan junissa ja busseissa niin kuin vanhoille tutuille, ujous ei vaivaa vaikka kielitaito olis kuinka huono. Kerran joku avas limsapullon bussissa ja tuli tarjoamaan mulle huikkaa, jos vaikka sattuisin olemaan janoinen myös.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home