Reissukertomuksia maailmalta

Reissuja, matkoja, kommelluksia ja muuta ihmeellistä maailmalta. Tässä reissuistani muutama email koottu yhdelle saitille. Lukea saa, kommentoida saa, kirjoittakaa palautetta, niitä on aina mukava lukea. Pari aiheeseenliittymätöntä linkkiä: Matkakuvia: http://www.fotolog.net/mikalehtimaki

My Photo
Name:
Location: Vaasa, Finland

Saturday, December 29, 2007

VENEZUELA

Pitkän tallustelun jälkeen löydän passinleimaus-paikan, ei yhtään kauemmas voitu laittaa rajalta?

Tulliäijä on hidas mutta laiska, toinen silmä vähän lupsahtaa mua kohden kun tuun tiskille. Tuntipalakalla tuntipalakalla...

Täytän liput ja laput, saan vihdoinkin oikean leiman passiini ja ison paksun pahvilapun jossa tietoni rustattuna.

Nyt sitten bussi tai por puesto alle ja kohti San Cristobalia, en halua jäädä tänne rajatapaukseen.

Onneksi por puestot lähtee parin korttelin päästä, hikisenä en jaksaisi raahustaa pitkään.
3500 bolivianoa siivu, ei paha, reilusti alle euron 40 kilometristä.

Auto punavalkoista karvanoppatyyliä, koko sisusta vuorattu paksulla karvalla ja punavalkoruutu-teema toistuu. Kojelauta ja tuulilasin yläosakin samaa stailia.

Baanalle. Jotain hirveää latinomusaa tulee CDltä ja lujaa. Latinokamaa on kahdenlaista, hyvää ja huonoa, ja tämä hyvin huonoa.
No, ehkä siedän runsaan tunnin tykityksen.

Vartin päästä alkaa kova sireenien huuto ja kaikki autot vetävät penkalla kun kymmeniä Guardia Nacionalin, kansalliskaartin, mustia avopanssaroituja autoja paahtaa takaa ohi moottoripyörien saattamana. Joku jefe siinä varmaan meni tms?

Kovin on taas tuttua paisajea, vuoristossa ajellaan mutta syvyys ei ole enää sitä mitä aikaisemmin ollaan koettu.

Päästään perille korvat soiden musiikista.

Outoa kun kukaan taksikuski ei jo ole kyljessä kyytiä kauppaamassa, ihan itse joudun ehdottamaan.
Kuski on papparainen joka kahteenkin kertaa näyttää lupalätkäänsä ettei hän ole mikään huijari.

Vie mut hotelli Horizonteen joka tosin oli muuttanut nimensä Park Hotelliksi. Samapa tuo.

SAN CRISTOBAL
PASKA KAUPUNKI

Hotellihuone ihan puhdas mutta vessassa ja jopa yöpöydällä torakoita. Yöpöytä-torakka tuhottiin vesipullolla mutta vessan vesseli pääsi karkuun. Suihkutan bañoon hyönteismyrkkyä sillä Mika-setä on hyvin hyvin vihainen.

No menin sitten syömään. Kiinalaisessa saa kiinalaista.
Ihan hyvä satsi oli ja nälkä meni.
Sitten kun maksoin tarjoilija ei huolinut tonnin seteliä kun siitä oli pieni pala nurkasta pois. Hyvä jos kynnen kokoinen.
Sanoin että pieni palahan se vain on.
Ei kelpaa, anna kunnon seteli.
Piti antaa iso seteli, vaihtorahoista en jättänyt tippiä kolikkoakaan. Varsinkin kun täällä(kin) lätkäistään 10% palvelurahaa automaattisesti laskuun, kysymättä haluaako asiakas sitä maksaa vai ei, palveluhan ei automaattisesti ole hyvää.
Ärsytystä heräsi.

Olkoon. Pankkiautomaatista pitää saada rahaa että pääsen aamulla Meridaan bussilla.

Tämä kaupunki on outo, suht suuri 350000lla asukkaalla mutta valoja ei ole juuri missään, 6-kaistainen keskuskatukin puolipimeä.

Löydän pankin jossa 4 automaattia rivissä. Yksikään ei anna rahaa, kysyvät lopuksi ID-numeroa ja vaikka laitan mitä, rahaa ei tule.

Kiertelen pimeitä katuja, voi olla vaarallista käveleskellä täällä, en tiedä missä ei sopisi olla.
Löydän uuden automaatin, ei anna rahaa. Kolmas ja neljäs muualla, sama juttu. Viides väittää että olen ylittänyt päivittäisen nosto-oikeuden vaikken ole saanut vielä yhtään mitään.

Saa nähdä menikö mun "otoista" rahaa jonnekin, Venezuelassa on yleistä automaattien manipulointi, asiakkaan PIN-koodi tallentuu ylimääräiseen osioon jonka huijarit asentavat koneeseen. Lonely Planetin sivuilla kymmenet ilmoittivat että heiltä on tällä lailla tyhjennetty tilejä.
Pitää aamulla käydä heti katsomassa netistä tilitilanne.

Hermot meni joka tapauksessa! Tämä on Paska Kaupunni, sama luki spreiattuna Oulussa keskustassa talon seinässä. Tarkoitti varmaan San Cristobalia, se oululainen ei vain osannut kirjoittaa sitä siihen.

Aamulla lähden ensimmäisenä nettiin ja helpotus kun ei ole hintaa häipynyt tililtä. Ainakaan nosto ei vielä näy.

Kokeilen samoja automaatteja samoilla tuloksilla, rahaa ei tule.
Ei auta kun mennä pankkiin jonottamaan ja nostamaan Visalla sieltä. Pankeissa on näissä maissa aina valtavat jonot, monet käyttävät vielä pankkikirjoja ja laskuja ei suoraveloituksilla hoidella.

Niinpä ei ole yllätys että jonoja riittää mutta ei auta. Kysyn vartijalta joka kysyy virkailijoilta että saanko kortillani täällä rahaa.
Saan.
O yeah!

Pitkän jonotuksen jälkeen pääsen tiskille saadakseni kuulla että tiskit nrot 6-8 antavat rahaa kortillasi, ei tämä.
Eli. Uudestaan. Jonoon.

Jonotan tiskille nro 8 ja kaikki paitsi minä on eläkeläisiä. Mummo takanani kommentoi ystävällisesti että tämä jono on vanhoille tarkoitettu. Hymyilen ja sanon suomeksi etten ymmärrä. Mummo että jaahas ei espanjaa?

Edessäni oleva vanha nunna intoutuu juttelemaan mutta sanon etten nyt oikein hablaa españaa. Joten jätimme sukkeluudet sikseen, haifaiffin heittämättä ja keskityimme jonottamiseen.

Selitin tiskillä tilanteeni ja mies kysyi vain paljonko pannaan?
Miljoona boliviaanoa.
Miljoonaa pyysin ja miljoonan sain. Kuminauhalla sidottu nippu seteleitä repussani poistuin paikalta tyytyväisenä niin kuin miljoonäärit ovat pankista poistuessaan.

Nyt on rahaa jopa aamiaiseen. Törsään kunnon tortilla con queso ja con arepas tuoremehun kera, teetä kun ei saa, vain kahvia. Tortilla on oikea munakas, eikä mitään meksikolainen sotkuplätty. Koko kierros maksoi melkein euron.

Hyvästelen suklaasilmän hotellin respassa ja taksilla steissille. Bussi Meridaan on juuri lähdössä mutta täynnä. Puolitoista tuntia ja seuraava lähtee.
Onneksi vartin päästä se jo tulee odottamaan joten saan rinkan jo taakse.

Istuskelen asemalla ja katselen matkustajien tohinaa, bussilippumiehet karjuvat määränpäitään ja hälinää riittää kun kaikilla tuntuu olevan kiire kapsäkkiensä kanssa.

Bussi lähti ja portilla pysähdys. Tarkastajat sisään ja repivät poistumisverolapun. Mulla ei moista ole kun kukaan ei kertonut että semmonen pitää ostaa.
Ei kun ulos bussista ja ostamaan lappua, takaisin lippua revittäväksi. Tämä on taas tätä, kukaan ei kerro mitään, luulisi että ulkomaalaiselle vihjattaisiin asiasta.

Matkan varrella ajellaan kylien läpi, kalkitut seinät täynnä kahden kansankunnan kunnon klopin kuvia, jääneet nalkkiin herroihin Bolivar ja Chavez.
Bolivar on edelleen lähes pyhimys näille, mies joka vapautti maan ja usean muunkin naapurimaan espanjalaisten hallinnasta.
Hienoa heille mutta kuinka ne jaksaa vieläkin vaahdota asiasta, mies kuoli melkein 200 vuotta sitten jo eli vuonna 1830.

Ollaan kuin kuin 70-luvulla, vanhoja suuria jenkkiautoja ajelee kylillä ja teillä.

3 tunnin ajamisen jälkeen pysähdyttiin tauolle. Onneksi bussissa on ilmastointi, ulkona on taas järjettömän kuuma.

Täällä tuntuu tosiaan kaikilla olevan jenkkiautoja, Venezuelalla on omasta takaa öljyä, bensa lienee sikahalpaa.
Suuria lava-Chevroleteja ajaa ohi tiellä.

Banaanilastissa olevia lava-autoja tuli kahville asemalle, huomaisiko ne jos pöllin pari Chiquitaa lavalta?

MERIDA

Ostan saman tien bussilipun Caracasiin, ei ole kuin yöbusseja. No ehtii huomenna viettää koko päivän rauhassa täällä. Kohtuuhintainen lippu 50000 bolivaria ja siihen kuuluu ruokatarjoilukin.
Kaiken lisäksi bonusta siitä että lipun möi Elvis-niminen mies.

Presidentti Hugo Chavez puhui paasaten radiossa koko taksimatkan asemalta hotelliin, kuulijat kiljuivat taustalla, aika hurmosta. Samoin kuin Hitler aikoinaan. Chavez on kuuluisa pitkistä puheistaan, Venezuelan Castro. Ja Castrohan on Chavezin hyvä kaveri, vierailee usein Kuubassa. Ja pistää jenkkejä vihaksi.

Patria, socialismo o muerto -lause toistuu. Vakavaa läppää.

Posada Mara löytyy pitkän kadun päästä, näyttää olevan posadaa ja hotellia rivirivissä.
Hyvä mesta, ei ole kuin triplahuone mutta halpaa. Ja ei juoksentele torakat eikä tonnikalat lattioilla.

Iltasyöpöttely ja -kävely ennen uneutumista, olikin jo nälkä. Joku äijä paukuttaa vessan ovea ravintolassa, huutaa mulle raosta että voisko joku tulla avaamaan oven. Ovessa roikkuu iso munalukko, äijä on jäänyt nalkkiin. Miksihän ne oven olivat lukinneet? Tuli sieltä sitten tarjoilija pelastamaan.

Nukuin niiiin pitkään, tänään on lazy-do-nothing-but-loitering-around -päivä.

Venezuela on kuuluisa naiskauneudestaan. Maalla on eniten kauneuskuningattaria kuin millään muulla maalla, viisi Miss Maailmaa, neljä Miss Universumia ja lukematon määrä muita voittoja.
Maa on voittanut kaksi kertaa yhtä aikaa sekä Miss Maailma ja Missa Universum -tittelit. Siinä on haastetta.

Pelkästään Caracasissa on yli tuhat kauneussalonkia, iso raha pyörii bisneksessä, kauneusleikkauksia tehdään urakalla.

Valokuvausliikkeiden ikkunoissa on kuvia pikkutytöistä missiasuissa, valkoinen hihna jossa tytön nimi. Tyttäret eivät ole edes kymmentä vuotta ja jo kauneusputkeen pistetty muiden arvosteltavaksi.
Kovaa.

Meridassa on maailman korkein ja pisin teleferico eli kaapelihissi. Sillä pääsee 12,5 kilometriä ylös vuoren rinnettä. Matkan varrella on neljä eri asemaa matalimmasta 1577 metristä ylimpään 4765 metriin. Koko vaapunta kestäisi puolitoista tuntia ylös.

Oli pilvinen päivä joten ei huvittanut keikutella sinne usvan sekaan. Eikä erityisemmin kun luin LPn sivuilta netistä millaisia jatkuvia ongelmia hisseillä on, yksi pariskunta oli jäänyt koriin tunniksi heilumaan kun moottorit olivat hajonneet. Siinä olivat odotelleet kunnes korjaajat saivat moottorin toimimaan. Tässä maassa tunti on pienin mahdollinen yksikkö, vähällä pääsivät.

Kadunkulmassa on suuri maalaus jossa on kuvattu verinen härkä itkemässä verikyyneliä ja teksti NO MAS viOLEncia. Härkätaistelu on SAIRAS laji. Saisivat lopettaa sen täälläkin maassa.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=336014%2Ejpg

Heladeria Coromotossa vaativinkin herkuttelija löytää makunsa, paikalla on Guinnessin ennätys eri jäätelömakujen määrässä: yli 900 erilaista. Mukana on erikoisia makuja kuten Polar beer, katkarapu, taimen tai spagettikana!
Tarkastelin listaa ja en löytänyt suomalaista suosikkiani maksalaatikon makuista. Olkoon sitten.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=336022%2Ejpg

Yöbussi, pitkästä aikaa sitten Perun. Täällä ei liene maantierosvoja? Aamuun mennessä se nähdään.
Caracas kyllä on maan vaarallisin kaupunki ja yksi pahimmista paikoista koko etelä-Amerikassa. Sekin nähdään tuleeko reikä roppaan.

Kaksikerroksinen luxusbussi pitkästä aikaa. Ja jääkaappiefekti. Näillä ei ole mitään kohtuullista keskitietä, ulkona on kuuma ja sitten kun tulee ilta ja viileä nämä vetää bussien ilmastoinnin täysille. Pitkää takkia ja pipoa villahousuilla että tarkenee.

33,3 minuutin kuluttua jääpuikot katossa ja käytin aina mukanani olevaa jääskrapaa ikkunaan että edes erottaisin ulkona olevat banaanipuut palmuista. Lapset olivat tuoneet rattikelkan ja kolme pulkkaa ja aina bussin tullessa alamäkeen liukuivat takaosasta eteen kiljuen ay-ay-ayyy!

Lipuntarkastaja myi sivubisneksenään oransseja karvahaalareita ja tuntui pärjäävän hyvin. Lions-clubin hihamerkin oli jo saanut.

Kuulin kuskin harmittelevan etteivät termospullot ehtineet tulla vaikka tukkuliike oli luvannut ne täksi iltapäiväksi. Ei voi enää kehenkään luottaa näinä päivinä, itse pitäisi olla aina asialla, käske apulaiset asialle ja mee itse perään ja tee homma, näin se menee, ajat on muuttuneet ja mikään ei oo ku ennen, tähän on tultu, pullamössösukupolvi vain lihoo ja pleikkaroi, tulevaisuus näyttää pahalta, onkohan mun eläkekään turvattu kun nämä koijarit jää työtä tekemään kun itse siirryn ansaitulle eläkkeelle, taitavat saatanat käyttää meidän jo tienatut ja eläkerahastoidut rahat johonkin humpuukiin, keksivät pian WAP 2.0n ja siihen se kaatuu se bisnes meidän rahojen kanssa.
Ei auta miettiä, täytyy nyt vaan ajaa bussia ja antaa tulevaisuuden tuoda mitä tuo, täytyy nyt vain elää tätä päivää eikä murehtia menneitä eikä tuskastua tulevista, saatana kun ajoi läheltä tuokin ohittaja, mistä sekin on korttinsa saanu, postimyynnistä varmaan, ei kai sentään, ei kai niillä nyt mitään ajokortteja ole myydä, tai mistä senkin tietää, maailma on sekaisin, olis pitäny käydä vessaskin ennen ajoon lähtöä mutten mä nyt enää kehtaa pysäyttää, tai jos muka käyn rengaspaineita katsomassa, ei ne äkkää kun mä pimeessä äkkiä, voin vähän rengasta potkaista ja ne luulee että sitähän se siellä, renkaita testaa ja on se hyvä ja turvallinen kuski kun noin huolehti asiakkaistaan ja niiden turvallisuudesta, vaikka ei se kyllä palkassa näy vaikka öisin ajellaan ja pitäis skarppina olla ja virkeenä, tätä se on tämä maailma nykyisin, ei auta kun ajaa, en kyllä pysähdy, olkoon renkaat missä kunnossa ovat, ei kiinnosta enää yhtään.

Kappas, kunnon onnettomuus tiellä, armeijan jeeppi silppuna ja toinen auto kasassa.
Kilometrin päässä toinen kolari, ja ei mennyt kuin tunti niin oli kolmaskin kolaus.
Täällä ajetaan kuin viimeistä päivää autoilla ja joillakin se viimeinen päivä taisi tulla.

Kello 2:35 bussi pysäytettiin ja poliisit tulivat sisään, tarkistivat hattuhyllyjen tavarat ja kaikkien paperit.
Ei ollut pahoja poikia kyydissä joten saimme jatkaa matkaa.

Bussin liikkuessa ajatuksetkin liikkuu.
Hyvillä mielin matkustan, jotenkin matkan aikana ajatukset selkenee kun on hiljaista ja aikaa ajatella.
Tuumin taas omaa matkaani, 17. viikko reissua alkoi tänään ja plussan puolella ollaan vahvasti edelleen. Tuskin luokitus alenee, sattui mitä sattui.

Luin nettipäiväkirjaa kauan sitten jonka oli kirjoittanut suomalaispariskunta. Olivat tehneet itse veneen ja lähtivät muutamaksi vuodeksi maailmalla purjehtimaan. Viettivät aikoja satamissa ympäri maailman ja näkivät niissä monia vastaavia maailmallelähtijöitä jotka olivat sortuneet ryyppäämään.

Moni alkaa juomaan kun sisäinen tyhjyys huutaa. Ei se maailmalla purjehtiminen sisältöä tuo ellei sitä siellä jo ole.

Se on kuten yksi herra J työpaikaltani sanoi, vain tyhmillä on tylsää, eivät keksi mitään tekemistä kun joutuvat olemaan paikallaan.

Olen samaa mieltä, mulla ei ole ollut koskaan vaikeaa istua tuntikausia bussissa matkalla jostain jonnekin, ajatuksia virtaa niin etten saa edes nukutuksi.

Hyvälaatuista introspektiota?

Tyhmyys ihmisen tyhmentää, totesi F.G. suklaarasia sylissään.

Aamuaurinko nousee. Yö meni nukkumatta, tarkenin joten kuten ohuella takillani mutta uni ei vain tullut, ajatukset ajattelutti.
Kaikilla muilla on villapeitteet ja joillakin jopa pipot, mulla hiaton paita ja ohut pusakka.

"No al Imperialismo Yanki" huutaa punaisella maalattu suuri ilmoitusluonteinen teos valkoisessa muurissa.
Olen Caracasissa.

CARACAS

Melkein 15 tuntia kesti matka vaikka piti kestää 12, koskahan yllättyisin positiivisesti? Ei tämä yllättävää ole mutta joka ikinen kerta matkustus on kestänyt enemmän kuin sanottu, näin se menee. Voisi olla kiva joskus kun sanoisivat ajan pidemmäksi kuin se on.

Kävelen metrolle, kirjan mukaan vain 300 metriä. Liput ainakin on halpoja, vain 500 bolivaria keikka. Ostan heti useamman, ei tarvi jonotella joka kerta.

Siisti metro, suuret asemat. Kolme asemaa välissä, kätevä vaihto keskustassa Plaza Venezuelan asemalla ja muutama steissi välissä ja olen Altamirassa.

Kultainen madonna-patsas on ulkona vastassa ja heti näen myös hotellini.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=336006%2Ejpg

Joka onkin täynnä.
Eikun seuraavaan. Ja tärppäs, tosin vain kahdeksi yöksi, täytyy etsiä uusi maanantaina. Törkeän Kallis, 155000 bolivaria eli pankkikurssin mukaan 55 euroa.
Kadulla saisi paljon paremman kurssin mutta en halua vaihtaa mukanani olevia dollareita. Saatan tarvita vielä niitä muissa maissa.

Mutta huone ei huono, pieni mutta kodikas, ei tule koditon olo.

Koska olen valvonut jo yli 24 tuntia, otan torkut että jaksan lähteä myöhemmin tutustumaan uuteen naapurilähiööni.

Neljä makeaa unituntia ja olen valmis testaamaan ravintoloita. Löydän kalamestan ilman kalabaliikkia ja herkuttelen valkosipulissa uivaa kalafilettä. Kyllä syöminen on kivaa.

Jaksan nyt etsiä nettipaikan, tahtoo tarkistaa joko tilini on tyhjentynyt San Cristobalin seikkailun jälkeen. On tosin lauantai joten ei välttis näy vielä, ja eikä mitään näykään, viimeiset nostot on tapahtuneet Kolumbiassa. No maanantaina ehkä näkyy jos.

Täällä on pankkiautomaatteja kyllä joka nurkalla mutta en aio enää kokeilla niitä. Lonely Planet tiesi kertoa että harva pankki enää antaa ulkomaisilla korteilla rahaa. Syynä valtava inflaatio, johtuu Chavezin huonosta hallinnosta. Täällä täytyy olla tukku käteisdollareita ja etsiä casas de cambioita rahanvaihtoon.

Käsittämätöntä politiikkaa tässä maassa; maa oli vielä 70-luvun alussa maailman suurin öljynviejämaa ja vaikka saudit ovat numero uno nykyisin, maan vuosittainen öljynvienti on kasvanut koko ajan.

Venezuelan väestöstä 75% on köyhiä, mihin valtavat öljytulot hassataan? Korruptio lienee oikea sana tässä ja harvojen suuret taskut syvät.
Tämäkö on nyt sitten sitä sosialismia?

Ei ihme että täällä mellakoidaan ja mieltä osoitetaan jatkuvasti.

Tulin takaisin hotelliini, sata metriä majastani on koko tie suljettu kun mielenosoittajat huutavat kaiuttimiin joitain poliittisia iskulauseita ja laulavat Eye of the Tigerin nuotilla sama sanomaa. Poliisiautot vilkkuvaloineen ja sireeneineen ajelee, kaduilla on mustissa pukineissa poliiseja pistoolit vyöllä, haulikot käsissään, näkyy rintamuksissa rambo-veitset vetovalmiina.
Tämä Altamiran alue on Caracasin turvallisinta muttei ainakaan tylsintä?

Pääsen huoneeseeni ja sama rockfestarimainen häly kuuluu kadulta lisäripaukseni poliisisireenein.
Melkein kuin olisin Provinssirockissa.
Melkein.

Saa nähdä millaista täällä on iltamyöhään liikkua, Altamira pitäisi olla suhteellisen turvallinen mutta miten suhteellinen määritellään?
Keskustaan EI OLE mitään asiaa kello 19 jälkeen kun pimeys alkaa, paikka on erittäin vaarallinen. Jopa päiväsaikaan ei suositella korujen ja kellojen käyttämistä, eikä edes liian koreita vaatteita. Kamera pitää pitää piilossa, kuvauksen jälkeen samantien piiloon.

Mukava kaupunki siis. Sääli että keskustassa on vaarallista, siellä on liki kaikki nähtävyydet, muuten olisin ottanut hotellin sieltä.
No, Altamiralta pääsee metrolla vartissa sinne.

Puolitoista tuntia myöhemmin sama räiske käy edelleen kadulla. Megafoniin huudellaan ja sadat autot huudattavat torviaan. Kyllä caracasilaisia riittää, yli 5 miljoonaa asukasta täällä plus valtava määrä muita laittomasti asuvia. Saturday night fever.

Päätän mennä sekaan valokuvaamaan. Voi olla tyhmä idea mutta seikkailemassahan täällä ollaan.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335988%2Ejpg

Mielenosoittajien lipuissa haukutaan Chavezia ja Ilmaisuvapauden Puolesta -banderolleja liputetaan.
Mielenilmaisu on nyt levinnyt joka kadulle, autot eivät pääse liikkumaan ja ihmisiä on jo keskellä katujakin. Poliisit työntävät ihmiset takaisin jalkakäytäville että autot pääsevät eteenpäin. Eivät kuitenkaan käytä kovia otteita.

Aina vaan valuu lisää autoja, jotkut ajavat yksisuuntaisia vastakarvaan kun eivät pääse muuten mihinkään.
Lisää poliiseja tulee moottoripyörillä, autolla ei oikein sekaan pääsisikään. Viereeni ajaa kaksi moottoripoliisia, molemmilla lyhyet haulikot ja aseen kahvassa pitkä lipas mistä saa lisäpatruunoita. Otan pari kuvaa heistä, eivät piittaa vaikka kuvaan.
Taitaa tulla kuumat paikat?

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335994%2Ejpg

Päätä särkee, en ole saanut teetä tänään. Lähden etsimään kahvilaa josta saisin kupillisen, puikkelehdin autojen välissä. Lisää autoja, lisää. Ihmiset ovat tulleet kattiloiden kanssa ja paukuttavat niitä torven säestyksellä autojen ikkunoista.
Samoin Venezuelan lippuja heilutellaan autoista ja kerrostaloista. Kunnon mielenosoitus eikä mikään vappuviuhkamessu.

Äkkään pubin, saiskohan sieltä kupin kuumaa? Menen sisään ja hädin tuskin olen tiskillä kun portsari sanoo etten saa tulla sisällä hiattomassa paidassa.
Mitä, onhan tuolla naisellakin hiaton, sanon ja osoitan sormella naista jolla on samanlainen paita.
Et tule tuolla paidalla sisälle, sanoo poke.

Hermo meni sekunnissa! "No ei sitten!" huudan äijälle suomeksi ja lähden.
Vitun idiootti. Jos ei hiattomalla pääse niin pitää olla sama sääntö kaikille.

Naapuriravintolassa hiukan samaa asennetta. Sanon etta haluaisin vain kupin teetä. Tarjoilija sanoo että joo mutta ylin herra ja hidalgo mustassa mafiaveljet-puvussaan sanoo että se on kallista ja nämä pöydät on ruokailijoille. Lisää sitten vielä että saat kupin mukaasi.
Aivan sama kunhan saan.

Maksan 2 euroa muovikupillisesta, herra kysyy olenko jenkki silmissään hiukan ylimielinen katse.
No, soy de Finlandia.
Ahh, Europa?
Si, Europa norte
, vastaan lyhyesti ja lähden.

Venezuela ei todellakaan vaikuta palveluystävällisyydellään. Tähän mennessä.

Nyt pitäisi olla videokamera mukana, ei tätä meteliä ja kaaosta usko kukaan muuten. Sama möykkä ja huuto jatkuu kaduilla, TV-kameratkin ovat tulleet, kuvaavat pakettiauton katolla.

Mitähän Hugo-poika tuumii kavereineen?
Isänmaa, sosialismi vai.... kuolema?


Aamiaisella teetön hetki, ei ole kuin kahvia. Täytyy kai alkaa totutella teettömiin hetkiin, seuraavassa maassa, Brasiliassa, sama homma tulee jatkumaan.

Painelen metrolla keskustaan, aloitan aamulla käymällä Pantheon Nacionalissa, minne Simon Bolivar on haudattu.
Mahtipontinen maja, näytti enemmän kirkolta kuin Venezuelan sankarien leposijalta.
140 venezuelalaista arjen ja sodan sankaria on tänne haudattu, ja pantheonin perällä alttarin paikalla makaa pronssinen Bolivarin sarkofagi. Neljä paraatipukuista sotilasta seisoi järkähtämättömänä arkun ympärillä.
Mitä lienevät tuumivan siinä, seisoen hiljaa asennossa?

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335999%2Ejpg

Yksi marmoriarkuista on "jätetty" hiukan avoimeksi koska ruumista ei siellä ole. Francisco de Miranda kuoli 1816 Espanjassa vankilassa ja haudattiin joukkohautaan siellä. Arkku onkin symbolisena hautana täällä.

Katto on koristeltu Gallen-Gallelan tyylisillä maalauksilla, urhea Bolivar on kuvattu milloin Jeesuksen kanssa katsomassa horisonttiin, milloin kansan keskellä ylväänä.
Kauniita maalauksia, ei siinä mitään. Mahtipontta ei puutu.

Autiokaupunki sunnuntaisin tuntuu keskusta olevan, jotkut isotkin kadut tyhjiä lukuunottamatta roskavuoria.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335997%2Ejpg

Siellä täällä norkoilee ihmisiä. Nyt olisin altis taas ryöstölle, niitä sattuu päivisinkin, erityisesti aseellisia.
Mutta jos putsataan niin putsataan. Multa aikaisemmin kysyttiin vierelleajavasta autosta osoitetta, enpä katua tiennyt.
Mutta joskus on hyvä olla tumma, luulevat helpommin paikalliseksi niinkuin katukyselijätkin luulivat.
Ja mulla on rääsyt päällä, hiaton paita ja löysät suttuhousut, en näytä Hawaii-paitaturistilta.

Katuosoitteissa täällä on kätevä lisäsysteemi, joka katuristeyksellä on oma nimi, helpompi löytää perille. Risteyksen nimi lukee myös kyltissä joten ei tarvitse taksin kanssa tapella että onko se vai eikö.

Täytyy käydä museot tänään läpi, huomenna maanantai ne on kaikki kiinni.
Museo de Arte Contemporaneosta on hyvä aloittaa; 16 suurta huonetta.

Yksi huone oli kokonaan annettu erikoiselle taiteenlajille: kuolema huone.
Tila oli suljetun tummennetun oven takana.

Ensin isossa hämärässä esihuoneessa kuului raskaat hitaat askeleet ja tuulen tuiverrys hiljaisena.
Lattialla oli muutamia vaatteita ja kenkiä revenneissä foliopapereissa, kuolleilta jääneet vaatteet.

Huone kapeni ja muuttui "kirjastoksi" missä oli elämäsi kirjoissa ja kansissa.
Sieltä pääsi aina vain pienempiin mutkitteleviin valkoisiin heikkovaloisiin huoneisiin, seinillä oli suuria kuvia kuolleista ihmisistä riippumassa alaspäin kasvoillaan kauhistuneita ilmeitä.

Näitä huoneita oli useita, labyrinttimaisesti rakennettu, osa vain neliön kokoisia ja kaikissa kirkuvia kasvoja. Ei todellakaan heikkohermoisille tämä paikka.
Taustalla vinkui vaimea tuuli.

Kaikkien huoneiden jälkeen päätyy nurkkaukseen, ristikko-oven eteen. Sisällä on valtava punahehkuinen kattila täynnä pieniä liskoja ja isot ihmisen silmät kiiluu keskeltä kattilaa. Helvetin keitos.

Teksti ei anna kunnon kuvaa paikasta, ahdistavasti tehty ja varsinkin kun yksin liikkuu niin toimii.
Jälkeeni tuli kaksi tyttöä jotka kyllä tulivat nopeasti ulos sieltä.

Taiteilija on saanut huoneet tehtyä "hienosti", katsoja oivaltaa edetessään mitä mikäkin tila tarkoittaa. Ja on välttänyt kliseet, on ollut aika visio tekijällä.
En kyllä suosittelisi lapsille, painajaisia näkisivät.

Alakerrassa on lähes sata Picasson aguafuertea, antiikin tarustosta piirretty kaikki kuva. 1933 on melkein jokainen työ tehty, tuottelias mies ollut.
Kaunista viivanvetoa, pitkää viivaa ilman nostoa, pitää tietää mitä tekee kun noin osaa.

Ulkona on kovat bileet. Chavezin kannattajat ovat järkänneet ilmaiskonsertteja, imperiumin vastaisku eiliselle metakalle.

Samba soi ja punapaitaisia kannattajia Chavez-paidoissaan tanssii ja hoilaa. Koko keskuskatu on suljettu "juhlien" vuoksi.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=336025%2Ejpg

Chavez garantiza libertad de expresion lukee banderolleissa. Chavez takaa ilmaisuvapauden.
Miksei hän sitten jatkanut yli 50 vuotta toimineen TV-aseman lupaa? Asema haki lupaa jatkoon mutta Chavez esti sen, koska asema on kritisoinut häntä.

Che on täälläkin suosittu, monissa paidoissa on tuttu baskeripää ja joillakin kannattajista on punaiset baskerit.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335996%2Ejpg

Valtavan kokoinen punkkari-mieskin on innostunut juhlimaan, jätkällä on naamassa kymmeniä lävistyksiä ja korvanreikä venytetty niin että siinä pysyy kätevästi hotshot-lasi.

Siitä sitten heittämään ehdotusta Niksi-Pirkkaan.

Suuri moskeijakin tulee vastaan, täällä on noinkin paljon muslimeja?

Tilasto-tauko: kulutustutkimusten mukaan venezuelalaiset juovat eniten Johnny Walker Black Labelia per pää maailmassa.
En tiedä mitä se kertoo. Ainakin sen että juovat sitä eniten?

Muuta tärkeää: nimi Venezuela juontuu siitä kun italialainen Amerigo Vespucci laivaili Maracaibon lahdelle ja näki rannan tuntumaan rakennetun kylän tolppien varaan, samaan kuin Venetsia on rakennettu. Siitä nimi Venezuela, "pikku Venetsia".

Miehen etunimi muuten adoptoitiin koko mantereen nimeksi; Amerikka.

Onneksi miehen nimi ei ollut Kyösti.

Venezuelalaiset ovat sosiaalisia ihmisiä, penkkikin täytetään tiiviisti. Suomessa penkki olisi tasaisesti täytetty jättäen kunnon hajuraot:

http://www.woophy.com/map/download.php?file=335983%2Ejpg

Teekupillisen hankkiminen on hankalaa, arkena ja näköjään näin pyhänäkin. Kahvia saa muttei jaloa juomaa.
Viimein saan kiinalaisesta ravintolasta sitä. Nautin kupilliseni katsoen samalla espanjaksi dubattua Men in Black 2sta. Se on muuten espanjaksi Hombres de Negro 2.


Kello on 22 ja ulkona jaksaa sireenit ulvoa, tunti sitten oli taas mielenosoitus kaduilla. Liekö siellä jotain poltettu kun paloautojen äänet huutaa koko ajan..
Kuulosta kuin olisi sota syttynyt, sireenejä joka suunnalta ja metallin kilinää kun ihmiset paukuttavat kattiloitaan. Jossain paukkuu pommitkin muttei sentään paukkupommeja kovempaa kamaa.

Temput kuitenkin kovenevat, mun parvekkeelta näkyy kun polttavat renkaita katujen risteyksissä ja särkevät pulloja. Kunpa ei nyt kumpikaan osapuoli provosoituisi ja alkaisi tekemään mitään vakavempaa.

Keskiyön jälkeen riehunta vain pahenee, kaduilta kuuluu jatkuva pommien pauke ja huuto. Ihmiset kurkkivat kerrostaloistaan mitä tapahtuu. Hälytyssireenit huutaa joka puolella.
Mihinkähän tämä rumba päättyy ja miten?

Lauantai-iltayön voi viettää myös Caracasissa hotellin parvekkeella nojaten ja katsella kun autonrenkaiden liekki lumoaa ja lentävien lasipullojen lento kauniissa virheettömissä, kuin balettitanssijan jalan riemukas hyppy ylös ja alas, kaarissa kohti komeaunivormuisia poliiseja kohtaa kadun hajoten kimalteleviksi särkyneiksi timanttipalasiksi jotka saavat valonsa ja värinsä kuumista keltaisista liekeistä.
Olen vaikuttunut.
Tätä et kohtaa Kanarialla.
Etkä Petäjävedellä.

Aamulla vaihtamaan matkashekit käteiseksi, mutta aamiaisella aloitan. Olen jo luopunut toivosta saada teekupin, menkööt mehulla paashtoleipä.
Aamiaismies jo kysyi että tuonko kahvin maidolla ja jo samantien muisti että tämä oli se teenkyselijä ja sanoi että no tengo te.
Mutta kun juuri kun olin jo lähdössä mies tulikin kupin kanssa jossa kellui teepussi! Oli käynyt jostain sen kaivamassa.
Tätä kutsutaan palveluksi.
Ja aamu lähti hyvin käyntiin.

Tietysti pitäisi odotukset pitää matalalla niin kovasti koske kun ei haluamaansa saa. Olen nöyrtynyt kinkun suhteen, sitä on joka paikassa ja siihen olen jo joka paikassa alistunut. Sitä saat mitä et tilaa.

Kadulla on siivoojia pilvin pimein, korjaavat viime yön Dannyn valoshow'n jälkiä. Palaneita renkaita ja roskiksia raahataan jäteautoon.

Tyhjiä haulikonpatruunoita lojuu kadulla, poliisit ovat sittenkin ammuskelleet, ei siinä paukkeessa erottanut oliko ne suuria paukkupommeja vai mitä.

Etsin tornitaloviidakossa oikeaa tornia, lopuksi löydän. Hissillä ylös American Expressin toimistoon.
Eivät vaihda shekkejä täällä vaan antavat vain Italcambion katuosoitteen missä voin shekkini vaihtaa. Ihme touhua koko AmExin touhu täällä.
Meen sitten ostoksille. Aion käydä ostamassa viisumin Surinamiin, pakko hakea kun sitä ei myönnetä rajoilla eikä lentokentällä.

Kävelen hienomman alueen läpi, suuria taloja ja suurlähetystöjä. Talot suojataan piikkilangalla ja sähköaidalla, on se turvatonta elämää täällä.

Lähetystö löytyy, ja kahden kalterioven sähkölukot avataan.
Viisumi Surinamiin järjestyisi mutta kestää 5 päivää. En aio odottaa niin kauan täällä. Taitaa Surinam jäädä ellei viisumia saa nopeammin Ranskan Guyanasta.

Italcambioon käy tie. Yritän vaihtaa matkashekkejä. Saan vaihtaa mutta vain bolivareiksi, en saa dollareita. Tehdään asiat hankalaksi.
Jatkuva ongelma rahan kanssa kun pankkiautomaatit eivät anna rahaa ja jos vaihdan liikaa, ongelma on bolivarien kanssa, ne eivät ole haluttua valuuttaa muissa maissa.

Vaihdan sitten 60 dollaria bolivareiksi. Passista otetaan valokopio ja lomakkeeseen otetaan sormenjäljet molemmista peukaloista. Jo on yliammuttua hommaa.

Ja lopuksi yksi dollareista ei kelpaa kun siinä on pieni 2mm reikä. Jessus hermot menee!
Sanon että sehän pieni reikä vain.
Ei kelpaa.

Se on mulla pikkuasioista kiinni miten viihdyn. Jos nuo mellakoitsijat sytyttävät hotellini tuleen, kerään kamat ja menen seuraavaan joka ei vielä ole tulessa. Ei sen kummempaa.
Pieni asia kuten että hotellin keittiö kaivoi mulle jostain teepussin kun en kahvia juo eikä edes hotellin listoilla ollut teetä.
Mutta teki hyvän mielen.

Sitten on nämä sormella seteleitä pökkivät nilkit joita häiritsee neulanreikä setelissä, niiden kanssa menee hermo harmaalle vyöhykkeelle, los neurones nervosas!

Kun en kerran sitä viisumia saanut, päätän vaihtaa kaupunkia. Paremman väen bussiasema on ihan hotellini lähellä ja käyn ostamassa yöbussin lipun. Päätin lähteä Cuidad Bolivariin. Onkin sopivasti matkani varrella kohti Brasiliaa, Manaus siellä odottaa minua.


Keskustassa on paljon itseksekseen puhuvia pummeja eikä se tunnu yhtään oudolta. Olenkohan jo ollut liian kauan yksin reissussa?

Istun terassille tempaisemaan tuoremehun, tässä helteessä janottaa koko ajan.

Naapuripöydässä oleva nuorehko mies seuraa kun tilaan tuotteen.
Hetken kuluttua kysyy mistä päin olen?
Hän itse on Argentiinasta, Buenos Airesista.
Kerron että tuli siellä käytyä, tykkäsin paikasta.
Juttua riittää niin että istutaan samaan pöytään ja teemme sinunkaupat, hän on Facundo ja minä olen Mika.

Facundo kiertää ympäri latinalais-Amerikkaa polkupyörällä ja pitää omia nettisivujaan. Mukana matkalla on läppäri jolla tekee sivustonsa. Samalla tekee muille nettisivuja myös ja saa siitä matkarahaa sponsoreiden lisäksi.

Nettiosoitteen sain, täytyy käydä katsomassa:

www.pedalporlapaz.com

Pyöräillen rauhan puolesta.

Kaksi intiaania kunnon inkkaritamineissaan alkoivat soittaa huiluillaan terassilla. Tuli kyllä niin alkuperäistä shoshoni-musaa kuten esim Abban El Lute.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=336031%2Ejpg

Istumme tunnin ja juttua piisaa, mukava rento tyyppi. Sanoo että hänen pitää käydä vaihtamassa hotellihuone halvempaa ja minä että pitää käydä lukemassa postit netissä.
Sovimme että nähdään samassa paikassa määräämättömän ajan päästä.
Saa nähdä tuleeko, muistissa on argentiinalaistapa olla tulematta vaikka sovitaan.

Mutta tunnin kuluttua kun tulen kuuntelemaan intiaanien soittoa samaan paikkaan niin Facundo osuu paikalle melkein samaan aikaan.
Juttua riittää matkustamisesta, leffoista Argentiinan ja Suomen vertailuun.
Kerroin reissustani Ushuaiassa ja siellä olevasta Yamuna-intiaaneista jotka elivät alastomina ja mies nauroi että opetat mulle Argentiinasta vaikka itse olen sieltä, en ole kuullutkaan noista intiaaneista, täytyy todellakin itse käydä Ushuaiassa joskus.

Molempiin meihin kolahti brasilialainen leffa City of Gods, vaikuttava leffa. Hauskaa vertailla makuja, globaaleja fiiliksiä, toinen kaukaa Suomesta ja toinen täältä.

Huomaan mitä länsimainen Argentiina todella on kun Facundo kertoo Bolivian reissun olleen unohtumaton, niin erilainen maa, intiaaneja täynnä, ja kulttuuri on aivan eri.
Se on totta, se oli erilainen, en vain tajunnut kuinka erilainen. Jotenkin sitä ajattelee että nämä espanjankieliset maat ovat jotenkin samalla aaltopituudella kielensä takia mutta kulttuurierot ovat todella suuria.
Olisi todella rikasta kun osaisi kunnolla puhua espanjaa, näkisi maat syvemmin ja erojen tasot näkyisi selkeämmin.
Argentiina ja Bolivia ovat naapurimaita ja silti aivan erilaisia.

Facundo sanoo todella yllättyneensä intiaanien suuresta määrästä Boliviassa ja sanoin että Argentiina on enemmän eurooppalainen kuin muut maat täällä, mustia eikä intiaaneja ei ole.
Hän siihen että ei ole intiaaneja kun me argentiinalaiset olemme ne tappaneet.

Yllättävän rehellinen vastaus.


Miten paljon mulla on vielä sulattelematonta ja läpikäymätöntä reissumateriaalia päässäni valkenee mulle äkisti. Tiedän, en luule, että mulla menee pitkään kotonani ennenkuin olen käynyt läpi tämän kaiken ja saanut palt kohdalleen. Ja se että edes ymmärrän käyneeni tämän kaiken läpi mitä olen nähnyt ja kokenut. Päivittäin se tulee mieleeni ja yhä useammin.
Alkaa olla puskurimuisti äärimmillään, pitää pitää taukoa näkemisessä.


Yhtäkkiä alkaa kohua ja kauppiaat vetävät kauppojensa metallisuojia ikkunoiden eteen. Terassimme tarjoilijat käyvät pyytämässä että maksamme ruokamme samantien vaikka juuri aloitimme syömään.
Facundo kysyy mitä nyt?
No kun sieltä on tulossa mielenosoittajajoukko, ei tiedä mitä tapahtuu.

Samantien ohitsemme ajaa musta- ja sinipukuisia moottoripyöräpoliiseja parikymmentä, joka pyörän selässä on kaksi miestä, takana olevilla on haulikot tanassaan ja kaikilla luotiliivit ja kypärät.

Facundo sanoi että eilisiltana aikoi lähteä kioskilla käymään mutta kääntyi äkkiä takaisin kun kadulla ilmaan ammuskeli joku siviili pistoolillaan. Sanoi ettei ole ennen moista kokenut.

Sanoin samaa, kerroin eilisillasta ja yöstä kun polttivat renkaita ja riehuivat kadulla. Ja sen että olin kameran kanssa kuvaamassa lauantaiyönä mielenosoitusta. Jotenkin se tuntui vaarattomalta silloin, eikä se niin kiivasta silloin vielä ollutkaan.

Facundo sanoi että häntä ei saisi ulos millään kuvaamaan ja on muutenkin hiukan arka olemaan tässä kaupungissa.
No ei tämä kyllä todellakaan ole mikään kyyhkystenkasvatuslakka.
Mutta täällä ihmiset elää niinkuin muuallakin, käyvät töissä ja elävät arkeaan, illalla pitää olla toki enemmän tarkkana missä ja kuinka liikkuu. Varsinkin siinä missä liikkuu, koko keskustan alue muuttuu kyllä vaaralliseksi auringonlaskettua.

Jotain muutosta siellä tapahtui, tai oliko liioiteltua hätävarjelua mutta mielenosoittajia ei ainakaan tälle kadulle tullut. Vain joku vanhempi naishenkilö tuli huutaen ohi ja ihmiste taputtivat sille.
Facundo sanoi että se haukkui Chavezia siinä, siksi ihmiset taputtivat.
Hienoa että ihmiset reagoivat.

Kolme tuntia meni puhuessa ja sanoin että ikävä kyllä nyt täytyy lähteä, bussini Ciudad Bolivariin lähtee runsaan tunnin päästä.
Vaihdamme email-osoitteita ja sanon että jos koskaan tulet Suomeen noilla pyöräretkilläsi tai muuten vain, niin ota ihmeessä yhteyttä.
Ja tarkoitin sitä.

Huomasin että sukunimi oli Mattos ja kysyin tietääkö hän mitä sana matto tarkoittaa italiassa?
En tiedä.
Hullua.
No sehän selittääkin paljon, Facundo nauroi.


Olin ajoissa erikoisbussiasemalla, tuntia ennen, saan jäähdytellä hikeni pois ennen kuin menen pakastebussiin jäätymään.

20 minuuttia ennen lähtöä yritän bussille, et saa tulla laiturille ennenkuin kuulutetaan!
Jaa?
Vie rinkkasi tavarapuolelle, ne vie sen bussiin.
Joo.

Tavarapuolella sanotaan etten saa rinkkaa tänne ennen kuin olet konfirmoinut lippusi.
Aha.
Siis takaisin lipputiskille saamaan confirmado-leima, ei riitä että olen maksanut ja varannut paikan bussiin, se pitäisi varmistaa 45 minuuttia ennen lähtöä että olen tulossa.
Just.

No sain leiman, sain rinkan huolintapuolelle joka huoli nyt repun raskaan kyytiin ilman huolen häivää.
Bussiin en saa vielä mennä, täytyy odotella iltahuutoa.

Tulihan kutsu kylmään kyytiin. Jonotamme portista sisään, kaikkien käsimatkatavarat tarkistetaan aseiden ja muiden ihmiskunnan historian aikana kehittyneiden lähitaisteluvarusteiden varalta.
Loppusilaus tehdään siunaamalla matkustaja metallinpaljastinsauvalla, univormuinen enkeli heiluttaa piippaavaa taikasauvaansa poistaaksen pahan bussista.
Viro varo turvaks terveeks.
Ei metalliliiton miehiä messiin.

Lähdemme ja ihmettelen kovasti ettei bussi ole alijäähtynyt. Uskomatonta. Kaivoin jo bolivialaisen alpakkavillapaitanikin esiin etten hyydy. Ei pidä nuolaista ennen kuin tippa jäätyy.

Pehmeää paitaa puserrellassani ihmettelen että tosiaan olin Boliviassa 2 kuukautta sitten. Tuntuu kuin olisin ollut siellä kymmenen vuotta sitten.
Jatkuva päivittäinen uuden kokeminen pakottaa aivot työntämään aikaisempaa kamaa syvemmälle, kaikki 2 viikkoa vanhempi tapahtuma tuntuu todella kaukaiselta. Olinko Argentiinassa tänä vuonna? Kiipesinkö Puconissa tulivuorelle tänä vuonna? Tulinko alas sieltä vuorelta tänä vuonna? Onko tänä vuonna tänä vuonna?

Ajamme, Caracasia tuntuu riittävän. Varsinkin keskustan ulkopuolella jatkuu ja jatkuu barriota barriokseen perään, barrio on täällä sama mitä favela Riossa, slummikorttelia. Y muy peligroso.

Caracas on vaarallinen paikoittain ja ajoittain. Jere Karalahden pitäisi vaihtaa nimensä Jefe Caracaslahdeksi. Eikös mies ole väkivaltaa harrastanut? En tosin tiedä, mitä minä urheilusta kun ei sekään minusta.
Jääkiekkoa kai se on hakannut ainakin se mies. Ja jääkiekkohan on väkivaltaharrastus, se on vain luokiteltu jostain syystä urheilu-sarakkeen alle.

Parin tunnin ajon kuluttua huomaan ettei vieläkään hapset huurru. Onkohan tässä bussiyhtiössä joku vika kun eivät ymmärrä asiakkaitaan palelluttaa?
Ipodissa soi yksi kauneimpia tuntemiani suomalaisia kappaleita, Hectorin "Yhtenä Iltana", upea melodia ja upea sanoitus.

CIUDAD BOLIVAR

Nukuin ehkä kolmisen tuntia kun heräsin kuskin huutoon, oli kiivennyt bussin yläkertaan. Katsoin kelloa, se oli 5:05, ei me vielä voida olla Ciudad Bolivarissa.
Kysyin kuitenkin, ja ollaan sitä jo siellä.

Äkkiä ulos ja pimeällä asemalaiturilla ihmettelin että minnes nyt, en ollut edes hotellia valinnut.
Pikaselauksella löytyi Posada Don Carlos, vanhaan kolonialaistaloon tehty majatalo.

Pääsin perille taksitinkimisen jälkeen, soitin ovikelloa, ja vanha pappa tuli ovella.
Täyttä mutta ehkä klo 7 vapautuu, saat nukkua riippumatossa sen aikaa.
Sehän sopi.

Suurta sisäpihaa reunusti hiukan bungalow-tyyppiset huoneet ja kakkoskerroksesta osa oli suurta avosalia jossa roikkui useita riippumattoja, yksi oli vapaa ja otin sen.

En saanut heti nukahdettua, aamu alkoi valjeta, ja nyrkinkokoiset koppakuoriaiset lenteli ympärillä, älkääs nyt suuhun tulko.
Nukahdin kuitenkin ja heräsin kahdeksalta kun porukat olivat jo ylhäällä.

Sain huoneen alakerrasta, iso ja korkea omalla kylppärillä, komeat tummat parrut katossa koristivat muuten valkoiseksi rapattua huonetta.
Tropiikissa kun ollaan niin siellä on myös torakoita. Kaksi pääsi heti hengiltä. Tovereita ei näkynyt. Vielä.

Ajattelin nukkua pari tuntia ja lähteä sitten kiertelemään vanhaa kaupunkia. Tuskin päätöksen tein kun rojahti: vettä alkoi tulla monsuunin tavoin kuin saavista.
Pari tuntia sitä tuli, hiukan viilensi ilmaa, 34 astetta ja kosteaa, tuntuu nihkeältä nahalla.

Kadut vain höyrysivät kun lähdin rantakadulle kävelemään, tuskaisen kuuma.
Talot on täälläkin kirkkailla eri väreillä maalattuja mutta kalpenee Kolumbian Cartagenalle kevyesti. Kaunista silti.

Rio Orinoco on leveä, pikku laivoja kuskaa ihmisiä toiselle puolelle. Kauempana näkyy Puente de Angosturan silta, pituutta 1678 metriä ja 45 metriä joen yläpuolella. Tosin sadekautena joen pinta nousee jopa 15 metriä, silloin rako jää 30 metriin.
Hyvin sieltä silli mahtuu uimaan, jää evä ehjäksi.

Rantakatu Paseo Orinocolla on puljua puljun vieressä, myyvät mitä vaan. En edes harkitse niihin keskittymistä, kuumuus ihmisen kuumentaa, ei ole edes nälkä tällä helteellä.
Törkeässä kunnossa on kadut, ja varsinkin ranta, lasi- ja muovipulloja täynnä, kaikki roskat nakataan luontoon.
Huvittavaa kun rantapuistossa on roskiksia, niissä vain ei ole juuri mitään, kaikki on ympäristössä. Yritystä, pientä sellaista.

Venezuelassa on joka paikkakunnalla Plaza Bolivar, niin täälläkin. Aukoin vieressä on mahtipontinen kirkko ja seinässä kyltti joka tietää tarinaa tappamisesta.
Bolivarin kumppani kenraali Manuel Piar ammuttiin kirkon seinää vasten 1817. Kenraali vapautti kaupungin espanjalaisten miehitykseltä mutta onneton kielsi tunnustamasta Bolivaria maan johtajaksi.
Äijä pantiin selliin ja tuotiin seinää vasten ammuttavaksi Bolivarin itsensä seuratessa
tapahtumaa vastapäisestä talosta.

En pääse eroon täälläkään tuhat kertaa tunnissa soivasta Regguetonin renkutuksesta. Alussa se kuulosti hyvältä mutta kun sen kuulee joka toisessa autossa soivan ikkunat helisten Joka Hikinen Päivä, alkaa jo puuduttaa. Suhteellisen hyvä biisi (oli), lienee Suomessakin jo paukkuvan? Ellei, niin kai se pian sinnekin tulee...

Katu jatkuu aukiolta, CD ja DVD-kojuja vieri vieressä. Kaikkea löytyis, jopa DVD jossa on kuvattu ruumiinavaus, kannessa on pari kuvaa mustasta miehestä jota sahataan auki.
Kokoperheen pirteä video, hei missäs on popcornit. Kannesta puuttuu teksti "Puhumme suomea!"

Kerää koko sarja, saat "Nahkurin orsilla tavataan"-puskuritarran ja kätevän umpisuolen-muotoisen magneettilätkän jääkaapin oveen.
Perheen pienimmille vesseleille sahattu pääkallo-juomamuki reisiluupillillä. Jo on pikkupiltit päät onnesta soikeana.

Laskeskelen aikaa, enää runsas 2 viikkoa, täytyy hioa lukujärjestystä. Päätös syntyy. Lähden jo huomenna etelämmäksi, rajakaupunki Santa Elena de Uaireniin.
Sieltä helppo ylitys takaisin Brasiliaan, Boa Vistan kautta Manaukseen.

Matkaa on mukavasti, 716 kilometriä, taitaa mennä reilusti yli 12 tuntia bussilla.

Asemalla harrastan kilpailutusta ajan hengessä, valitsen 40000 bolivaria maksavan firman, lähtöaika on inhimillisin, klo 9 aamulla. Väittävät että matka kestää 11 tuntia mutta en usko.

Venezuelan teitä tulee ajetuksi yhteensä 2172 kilometriä. Paljonkohan olen koko reissulla tähän mennessä matkustanut? Nolla ainakin perään eikä riitäkään.

Illalla kadulta alkaa kuulua tuttua ääntä. Mielenosoituksia on täälläkin ,Chavezin vastaisia marsseja kyltteineen ja megafoneineen.

Vihaa säästämättä, saadusta tinkimättä, voisi olla motto.

TVssä Chavez pitää jokapäiväisen leipäpuheensa, esittää tilaston jossa kymmenen latinalaisamerikkalaista maata listattu minimipalkoissa. Venezuela on kärjessä 285 dollaria kuussa. Hännänhuippu on Bolivia 55 dollarilla.


Illan vietän tuulettimen alla makoisasti makoillen hiukan hikoillen ja suunnitellen loppumatkaa. Elättelen vielä pientä toivetta että saisin pikaviisumin Surinamiin Cayennessa, Ranskan Guayanassa. Taitaa olla turha haave mutta parempi katsoa kuin kaatua.

Aamulla vettä tulee taas niinkuin ei koskaan ennen. Mutta kun kunnolla tulee niin äkkiä loppuukin.

Bussiasemalla 40 minuuttia etukäteen, ehtii vetäistä jonkun leivän teetä on täältäkin turha yrittää saada.
Ihmettelen kun ei autoa ala kuulumaan ja kysyn Turcarin toimistolta. Se on rikki, tulee vasta klo 11.
Eli oon vasta puolen yön maissa rajalla, ei hyvä.

Notkun kaupungilla pari tuntia ja takaisin 10:30. Miten bussin kanssa; tiedustelen?
Si si, se on täällä klo 11 ja lähtö 11:30. Taas siirtyi puolella tunnilla lähtö.
Olen ihmeissäni jos lähdetään 11:30 mutta ehkä niiden aika ei ole ohi.

Onpahan aikaa istuskella ja seurata muiden matkaajien kiireitä, möliseviä kuskeja jotka huutavat määränpäitään, ja asemien leidejä jotka ovat panneet parempaa päälleen kun lähtevät matkalle sukulaisiin tai kuka minnekin.
Joka kerta kun bussi jyristelee ulos asemalta, alkaa parkkiautojen kakofonia, joka auton varashälyttimet soittavat sitä samaa varioivaa ulinaa, eri tahdissa.
Kuka hälyttimiin enää kiinnittää huomiota kun niissä kaikissa on se sama ääni, jokaikisessä, ja kun tuota samaa ulinaa kuuluu koko ajan joka suunnalta?

Bussi tuli, joo. Ja sellainen romuläjä ettei missään, ei edes vessaa. Tulee sananmukaisesti helvetinmoinen reissu istua koko päivä tulikuumassa bussissa ilman ilmastointia.
Kysyin vielä erikseen onko ilmastointia? On on. Täällä on reilusti yli 30 astetta lämmintä, hiki valuu vaikka istuu varjossa.

11:50 vielä pakkailevat bussiin tavaroita, hermot menee! On se jumalauta ettei täällä osata hoitaa asioita ajoissa, aina myöhässä joka paikassa. Vitutus on armoton. Mikäs istua jos ilmastointi olisi mutta bussissa on ainakin 40 astetta.

Lohdutusta tuo kun vieressä istuu jumalaisen kaunis venezuelatar, ei kyllä puhua pukahda koko tunnin aikana mitä vieressä istuu. Voisi tietysti aloittaa itse juttelun mutten muista miten kysytään espanjaksi "käytkö useinkin täällä?" enkä edes "on noita ilmoja pidellyt".

Tunnin päästä ollaan Ciudad Guayanassa. Ei paljon muuta ehdi nähdä kuin sotkuisen steissin ja upean moskeijan, kaksi kiiltävää kullan ja sinisen väreillä koristeltu kupolia.

Venezuela oli vielä muutama vuosi sitten "pelkkä" tasavalta mutta sitten keksivät suuressa Bolivar-kuumeessaan lisänimetä maan Republica Bolivariana de Venezuelaksi.

Suomen Halosen tasavalta, ei paha.

Jeesus on tärkeä tyyppi täällä, huonekaluliikkeen oven päällä oli monta metriä leveä Jesus es Amor-lause.
Joosef oli puuseppä, onkohan tämä firma suoraan alenevassa polvessa sukujuurta?

Pääsemme uudella asfaltilla pitkän matkaa, tämä on jo herkuttelua tällä suunnalla Venezuelaa.
Näyttää kuin asfaltti olisi vedettu suoraan jonkun polun päälle, viidakko alkaa samalla sekunnilla kun päällysteen reuna loppuu.

Kuumuus ihmisen kuumentaa. Housut on reisistä märkänä kun hiki valuu käsivarsista norona suoraan housuille.

Mitä etelämmäksi ajamme sitä enemmän maisema muistuttaa jotain Afrikan savannia. Lyhyttä heinää ja leveitä lehteviä puita siellä täällä. Ei puutu kuin kuin ylösalas pomppivia masaita ja Leonardo de Caprion tympeä beibifeis näyttelemässä Suurta Valkoista Miestä (poikaa).

Suuria valkoaidattuja haciendoja näkyy siellä täällä tiluksineen, karjankasvatusta.

Täällä sotilailla on tarkastuspisteitä paikoitellen, pysäyttivät meidät ja tarkistivat hattuhyllyt ja kaikkien paperit.
Mikähän niitä kiinnostaa? Vastavallankumoukselliset matkustajat?

Viiden tunnin jälkeen pysähdymme El Callaoon, paikkaan josta espanjalaiset myös aikoinaan etsivät El Doradon kulta-aarretta. Sitä ei löytynyt mutta kultaa kyllä muuten, täällä on satoja kaivoksia, kultaa kaivetaan vuosittain 3000 kiloa.
Alueella oli aikoinaan maailman suurin kullantuotto kunnes Afrikasta löytyi vieläkin rikkaampia alueita.


Tämä hemmetin melusaaste on melkein vieläkin pahempi kuin kuumuus, kuski paahtaa mankasta säksättävää typerää torvimusiikkia nasaalihonottavien laulajien solisteeratessa. Kyllä voi olla huonoa musiikkia. Ja halpa kaiutin rikkoo sen ainoankin selkeän soundin minkä sieltä muuten ulos saisi. Sirkussäksätystä.
Se unohti vartiksi yhden pysähdyksen aikana panna shitin soimaan ja kyllä oli lepo korvissa ja hermossa. Maisematkin näyttivät kauniimmilta vartin ajan.

Pysähdyimme armeija tarkistuspisteellä, kaikki ulos autosta ja laukut tarkastukseen. Takaisin bussiin tullessani käytin tilaisuutta hyväkseni ja tungin yhden muovipusseista kaiuttimen eteen. Hähää.

Ei musiikki siitä parantunut mutta loppui ainakin diskantin säksätys.


Tie kulkee 150 kilometrin päästä maailman korkeinta vesiputousta Angel Fallsia. Putous on 979 metriä korkea.
Toisin kuin nimestä voisi päätellä, Angel-sana ei liity enkeliin vaan amerikkalaiseen puskapilottiin Jimmie Angeliin, joka v. 1937 lensi täällä ja kokeili laskeutua Auyantepui-vuoren litteällä huipulle. Kullanetsintäreissulla olivat neljän hengen seurueen kanssa.

Laskeutuminen onnistui mutta nousu ei enää, kone juuttui huipulle kiinni.
Jimmie joutui vaimoineen ja kahden matkustajansa kanssa seikkailemaan 11 päivää ennen kuin pääsivät ihmisten ilmoille.

Matkallaan he löysivät putouksen, joka on 16 kertaa Niagaran putouksia korkeampi.
Lentokone siirrettiin myöhemmin Ciudad Bolivarin lentokentälle jossa se on näytillä.

Putouksille pääsy ei ole helppoa, teitä sinne ei ole, ainoa keino on lentää pienlentokoneilla kymmenien kilometrien päässä olevalle Canaiman kylälle ja sieltä jatkaa veneellä perille.
Siksipä skippasin putoukset jotka muuten olisin käynyt katsomassa. Häviää kauneudessa Foz de Iguaculle mutta komean korkea olisi ollut, kilometrin pudotus on jo aikamoinen.

Venezuelan eteläisin osa on Sabana Granden osavaltiota ja todella harvaan asutettua. Kuun heikossa valossa ei näkynyt mitään muuta kuin viidakkoa, pariin tuntiin ei valonpilkahdustakaan.
Tie on hyvä ja päällystetty, onneksi. Sadekautena täällä ei pystyisi muuten ajamaan.


Kello 23 pysähdyttiin taas armeijan tarkastuspisteelle. Taas laukkuja ratsattiin, kaikki jonoon. En ottanut bussin takaluukusta rinkkaa, en ottanut sitä ekallakaan kertaa.
Nyt ei onnistunut, KAIKKI tarkistettiin. Mun piti aukaista rinkkakin ja KAIKKI ulos sieltä. Kävivät jokaisin pussukankin läpi, aukoivat kirjat, toilettilaukun, vaatteetkin piti levittää ulos pöydälle.
Ravistelivat rinkkaa ylösalaisin, kaikki toppauksetkin kävivät läpi.
Voi vittu mikä homma tulee saada tavarat takaisin!
Olin aivan raivona, yritin selittää ettei mulla ole siellä mitään aseita tms. Eivät piitanneet puheistani mitään, kaikki ulos vaan.
Vaan kun ei voi hermostua, jos alan metelöimään, keksivät pian jotain paskaa mun pään menoksi. Äijät seisoi rynnäkkökiväärit käsissä mun molemmin puolin kun toiset repivät pussukoita auki, etten vaan piilota mitään.

Olihan homma saada ne takaisin, en ole kertaakaan 4 kuukauden aikana tyhjentänyt rinkkaa kokonaan, nyt tuli sekin tehtyä.
Toivon todella ettei Brassien rajalla ala sama homma uudestaan.
Perkele!

SANTA ELENA DE UAIREN

Santa Elenassa ollaan klo 23 eikä 21, niinkuin arvelinkin.
Muistui mieleen eilinen bussifirmamies kun yritti saada mua asiakkaakseen. Kun kysyin koska bussinne on sitten Santa Elenassa mies sanoi että kello 23 kirjoittaen sen samalla paperille.
Sanoin että aivan liian myöhään ja mies suttasi 23n pois ja kirjoitti että 21 sanoen että eikun kello 21.
Näin niitä aikatauluja vaan fiksaillaan.
Olisi pitäny istua vielä pari minuuttia niin bussi olisi ollut perillä ennen kuin se olisi ehtinyt edes lähteä.

Onneksi hotelli Michellessä oli tilaa ja respassa oli englantilainen duunari. Otti 15000 eli puoli-ilmainen muihin Venezuelan hotelleihin.

Mitäpä väsyneenä muuta kuin nukkumaan.


Aamulla kyselin busseista Boa Vistaan. Mies sanoi että bussiasemalta menee 3 tunnin välein eikä ole kallista. Tai voin ottaa kimppataksinkin, se on nopea eikä juurikaan kalliimpi.

Söin omat evääni kun tässä mestassa ei ole aamiaista ja luin lehdestä että Boliviasta löydettiin suurin kokaiinilabra mitä on missään aikaisemmin paljastunut.
Kyllä ne bolialaiset kolumbialaisille alkaa pärjäämään.

Vaihdoin kaikki bolivarekset reaiseihin kadulla, kurssista en tiedä mutta minkäs teen, Brasseissa kun kukaan ei halua edes vilkaista bolivareja.

Taksi alle ja äkkiä bussiasemalle. Säästin viimeisen 5000 taksille ja kelpasi.
Pääsin asemalle vain kuullakseni ettei täältä mitään busseja Boa Vistaan mene.
Mitä, ollaan rajakaupungissa, täältä pitäisi mennä??
Ota taksi ja aja rajalle, sieltä pääset.

Taas turhaa ajoa ja turhaa rahanmenoa. Uusi taksi alle ja pyysi 20000. Sanoin ettei ole kuin reaiseja.
Kelpaa.
Pyysi satavarmasti ylihintaa ja niinpä laskin kommunikaattorilla mitä summa olisi reaisina ja sanoin kuskille että se on 11 reaisia vaikka summa oli korkeampi.

Kuski ei uskonut ja kysyi millä kurssilla laskin sen. Näytin kurssin kommunikaattorista mutta pidin "vahingossa" sormea oikean loppusumman päällä, kuski katsoi kurssia ja nyökkäsi.

15 kilometriä ajoa rajalle. Kuin valtavaa golf-kenttää koko matka, vihreää lyhyttä ruohoa silmänkantamattomiin kumpuilevassa maastossa, hienonnäköistä.

Venezuelan puolella rajaa taas kamat autosta ulos, kannoin ne sisälle asemaa ja läpivalaisuun. Ajattelin että hyvä. ei tarvi repiä tavaroita ulos.
Erehdys kuin tärähdys.
Sotilas sanoi valaisun jälkeen että rinkka auki.
Ei jumaliste ei taas!

Avasin vain suojapussin ja yläosan, en ota mitään ulos ennen kuin käskee.
Mies veti kamoja ulos ja sanoin ettei siellä ole mitään muuta kuin vaatteita, kirjoja ja kaksi viinipulloa.

Ihmeekseni mies lopetti ja halusi tarkistaa sitten reppuni. Otti järkkärini ulos ja kysyi olenko kuvaaja.
Vain harrastusmielessä.

Äijä esitteli kameraani muille sotilaille ja sanoi jotain niille mitä en ymmärtänyt.

Sitten sanoi ok, pakkaa kamat ja hae salida-leima.

Jesh, kamat kantoon ja hain uudesta siististä tullirakennuksesta leiman. Virkailija kysyi onko mulla todistusta keltakuume-rokotuksesta?
Löytyy.
Hyvä, sillä rajan jälkeen se tarkistetaan.

Ajoimme taksilla parisataa metriä ja pysäytys missä keltaista passiani tarvittiin. Tarkistus oli kyllä ylimalkainen, nainen avasi passin siltä sivulta missä oli muut rokotukset, ei edes katsonut onko keltakuumerokotusleimaa.
No, toisaalta passi on virallinen paperi ja näki kyllä että se on aito.

Eikun menoksi ja olen Brasseissa, 300 metriä ja passintarkastukseen.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home