Reissukertomuksia maailmalta

Reissuja, matkoja, kommelluksia ja muuta ihmeellistä maailmalta. Tässä reissuistani muutama email koottu yhdelle saitille. Lukea saa, kommentoida saa, kirjoittakaa palautetta, niitä on aina mukava lukea. Pari aiheeseenliittymätöntä linkkiä: Matkakuvia: http://www.fotolog.net/mikalehtimaki

My Photo
Name:
Location: Vaasa, Finland

Saturday, December 29, 2007

CAYENNE
Ranskan Guayana

Passihomma meni ihme helposti läpi, ei kyselty edes jatkolentolippua mikä kirjan mukaan on pakollinen jopa ranskalaisille. Leimaa ei annettu, olenhan EUn alueella.

Ja tässä sitä nyt sitten totutellaan Euroopan hintoihin, hirvitys, 30 euroa taksilla keskustaan. Ikävä tulee Boliviaa.

Tuntuu hullulta kun kaikissa autoissa on keltaiset ranskalaiset rekkarit F-kirjaimineen. Tämä ON Ranskaa mutta silti...

Kuski puhuu onneksi espanjaa jonkin verran joten ymmärryksemme on yhteistä.


Kaupunkiin päästyämme kuski osoittaa sormella aluetta ja sanoo että älä tule tänne illalla, vaarallinen alue, täynnä huumeita ja ongelmia.
Muistan kirjasta lukeneeni Chinois'n alueesta ja kysyn onko tämä se Chinois?
Oui, tämä on se.


Hotel Centralin edessä on kyltti joka kertaa yhden hengen huoneen maksavan 55 euroa. Järkytys.

Sanon kuskille että tietääkö halvempaa. Oui, sata metriä ja toinen hotelli.
Huone löytyy, jopa oma keittiö, hinta 53 euroa. Kaksi euroa säästöä, tämä on halpa, tähän on tultu, en ole enää kohtuuhintaisissa maissa. Huh.

Visa ei toimi respan koneessa, hienoa. Käteistä mulla ei ole tarpeeksi. Sanon että heitän rinkan huoneeseen ja käyn automaatilla.
Ei käy, tavaroita ei viedä huoneeseen ennenkuin maksat.
Siis mitä? Käyn lähimmällä automaatilla ja tulen heti takaisin.
Ei, jätät tavarat tähän aulaan.

Onpa hyvää palvelua.

Piruuttani menen ensin varaamaan matkatoimistosta matkat îles du Salut'iin ja Centre Spatial Guyanais'iin.
Yksi toimiston naisista puhuu englantia ja saan liput hienosti. Ja Visa-kortti toimi täällä.

Menen automaatille ja kokeilen toista korttia ensin. Pelittää ja rahaa tulee, kakskymppisiä tiputtelee tililtä.

Sen verran suivaannutti respan tylyys että menen takaisin Hotel Centraliin, näytti muutenkin paljon paremmalta hotellilta.
Englantia eikä espanjaa ei ymmärretä, mutta tulen ymmärretyksi kortti-ongelmani kanssa. Testaamme ja selviää että Visani ei toimi tässäkään hotellissa.

Ei se mitään, sanon että olisin 4 yötä. Onnistuu kolmeksi ekaksi yöksi, neljäntenä koko hotelli täynnä. No, menen muualle sitten siksi yöksi.

Palaan hakemaan aulasta tavarani, sanon naiselle että kesti kun oli ongelmia kortin kanssa ja valkovalheella kerron että Centralissa korttini toimii, siksi menen sinne.
Sanon myös että tulen takaisin kolmen päivän päästä yhdeksi yöksi.

Joo, sopii, on tilaa.

Pakko tulla takaisin kun en viimeistä yötäni voi Centralissa viettää, muuten ei mua näkyisi.


Ihme läpyskä, uusi kortti ja pitäisi olla parempi koska siinä on siru vaan ei ole.

Onpas upea huone! Tai siis, normaali huono olisi Suomessa mutta yli 4 kk olen elänyt budjettipaikoissa ja tämä näyttää palatsilta. Kämppä on todella puhdas, lattia näyttää siltä että siinä voi kävellä paljain jaloin, vessassa on jopa paperia ja pytyn vieressä ei ole koria mihin WC-paperi pitää heittää koska viemäri menee muutoin tukkoon.
Ihmeellistä!

Hieno homma, asteittain valmistaudun takaisin pohjoismaiseen tasoon.
Tosin vietän täältä lähtiessäni yhden yön Pariisissa ranskalaisten ystävieni luona, mutta sekin itse asiassa lieventää kulttuurishokkiani Suomeen tultuani.

Kiertelen kaupunkia katsellen.
Hämmentävä olo täällä, eurot valuuttana, täällä on sekaisin eurooppalainen ja etelä-amerikkalainen, talot on kuin muissakin näissä maissa mutta ravintolat ja muut julkiset paikat kuin Ranskassa.


Päätän käydän syömässä pastaa, juon kaksi lasia appelsiinimehua ja saan jopa teetä!
You and your tea, tapasi Lesakin sanoa. Samaa saan kuulla Vaasassakin. Tee on tärkeä seremoniallinen hetki mulle.

Lasku. Järkytys. 17,5 euroa. Tuntuu kuin se olisi 175 euroa.
Huh, täytyy todella sulatella Suomessa oloa sitten. Hinnat huimaa.


Joku aura minussa säteilee liian voimakkaasti. Eilen mykistyi lopullisesti Ipod, luulin että akku oli loppu mutta ei. Pistin kumminkin lataukseen ja laite kuumeni tulikuumaksi ja näyttö mustui.
Heitin roskiin koko vempaimen, sen aika oli nyt.

Tänään taas yritin lähettää Amazonin juttuani kännykälle nettiin, kone sekosi ja haki ja haki yhteyttä. Ei auttanut vaikka akun otin irti, sama hakupäällä koko ajan. Alkaako tämäkin hapero hapettua?

Liikaa virtaa miehessä, säteily sumentaa soittimet ja muut sirittimet.
Teoriaani tukee myös se etten ole ns. heikkovirtamiehiä.

Onneksi nettipaikassa oli kortinlukija, sain sillä siirrettyä tekstin blogiini.


Olin saanut eräältä matkatoimistolta postia otsikolla Etelä-Amerikka Kutsuu. Pitäisikö lähteä uudestaan kierrokselle?
Tai jos lähettäisin niille postia että myöhään olette liikenteessä, temppu on tehty jo.


Tutkailen tietoja Ranskan Guayanasta, koko maassa on asukkaita noin 180000, joista 30000 on haitilaisia ja brasilialaisia maahanmuuttoduunareita. Cayennessa on noin 51000. Sen huomaa kaupungin koossa kyllä, puuttuu tyystin pilvenpiirtäjät.

90% sademetsää, 28 astetta ympäri vuoden ja 7000 km Ranskasta. Siinä kasa numeroita.


Mustien lisäksi täällä näkyy paljon Laosista 70-luvulla paenneita Hmong-heimolaisia. Pyörittävät ravintoloita ja pikkukauppoja.

Ilmasto ainakin oli heille tuttua, ei tarvi lumikolan kanssa kolistella eikä lohkolämmittimiä varaosaliikkeistä tilailla.


En ole nähnyt reissullani muissa maissa lihavia ihmisiä, täällä niitä on.
Jostain syystä kaikki lihavat tuntuvat olevan mustia naisia, eurooppalaisperäiset ranskattaret ovat täälläkin aina yhtä hoikkia.

Ja jatkuvat järkytykset ravistelevat ruumistani:
Aamiainen maksaa 8 euroa hotellissa!
Siis 65 erkkiä hela hoito.
Roope minussa itkee.
Kenties saan elää.


Merinäköala ei ole kaupungin kohdalla kovin mairea, satoja metriä suota ennen kuin merelle pääsee.
Täälläpä on myllänneet aikoinaan reippaasti malariasääskiä. Miten lienee nyt?


Huumeet on ongelma Guaynassa, autoja pysäytellään länsisuunnasta tulevalla tiellä, Surinamin kautta kamaa kuljetetaan tänne.
Näkyy myös kaduilla, langanlaihoja miehiä pummaa milloin missäkin euroa. Kaduilla nukkuu siellä täällä kolhiutuneen näköisiä laiheliineja joilla ei ole kuin housut jalassa.
Tai itsekseen möliseviä rastatukkia valtavine kirjavine myssyineen. Silmät seisoo tuikeina naamassa ja näkevät jotain mitä muut eivät.

Yksi veijari tuli kylkeen kiinni ja yritti sitä samaa euroa pummata, ei ymmärtänyt millään häipyä. Silmistä päätellen ei ollut täysin tässä tilassa ja ajassa. Suuntakaan ei ollut lopullista henkistä vapautumista kohti olevaa Nirvanaa vaan huojuu Samsaran ikuinessa kehässä, tässä pyöritään vuodesta toiseen samassa tilassa.

Yhdelle mun oli pakko antaa rahaa, se tyyppi oli niin surkeassa kunnossa, valitti nälkää ja silmistä näki että hätä sillä oli. Tietystikään en tiedä mihin rahan panee mutta nälkä sillä kyllä oli.


Kolikoista huomaa ettei turisteja juurikaan ole, ainakaan manner-Ranskan ulkopuolelta, koska yhtäkään muun maalaista kolikkoa ei kuin ranskalaista.
Suomessakin asti näkyy jatkuvasti kolikkojen sekoittuminen.


Illalla on taas aika herkutteluun ja lasilliseen punaviiniä. Tupakanpolttajat naapuripöydässä sauhuttelevat hartaasti, ranskalaiset eivät piittaa tai kysele häiritseekö tupakointi muita.

Melkoista ihmetystä herätti työmatkoilla ranskalaisiin paperitehtaisiin, röökiä kiskottiin jopa paperikoneen vieressä sekä laboratorioissa samaan aikaan kun tehdään mittauksia. Huh.


Hilpeä hetki ravintolassa kun tarjoilijat eivät puhu yhtään englantia. Ranskan sanastollani pärjään jotenkuten mutta se lausuminen.
Micheliä aina naurattaa mun lausuntayritykset, ei taivu niin ei taivu, kun pitäis vielä jättää puolet sanoista lausumatta. Jää runoresitoinnit ranskaksi meikäläiseltä.


Jokaöinen kilkatus kuuluu kämppään kun sammakot aloittavat kilpakosintakiljunnat. Luulin aluksi että jotkut pistivät peltikannubileet pystyyn mutta kylläpä se se frog-festivaali olikin.
Tuttu ääni Argentiinankin soilta.


Aamulla lähtö jo 6:40, raakaa mutta mahtava kokemus edessä: matka Iles du Salut'ille, pahamaineisille vankilasaarille mistä kirja ja leffa nimeltään Papillon kertoi.
Steve McQueen ja Dustin Hoffman aikoinaan tähdittivät yllättävän hyvän filkan loistavasta kirjasta.

KOUROU

Pikkubussissa vieressä istui hauska japsi, nelifemma Yamaha-mies. Kiertelee ympäri maailman myymässä Yamahan moottoreita. Mies oli kuin kone, perusilme naamalla oli jutun aihe mikä tahansa, jotenkin koominen hahmo.

Pikkuveneellä ensin kauempana odottavalle katamaraanilla, mies kun hoksasi että botskissa on Yamahan moottori niin ainakin 10 valokuvaa siitä ja kiljui Yamaha Yamaha!

Katamaraani sitten olikin kaikkea muuta kuin pieni, valtavat purjeet, baaritiskikin. Kuulemma 800000 euroa olisi hintalapussa luku jos päättäisin ostaa.
Päätin etten päätä ostaa.

Katan etuosassa oli isot ritilätrampoliinit auringonottoa varten.
Kapteeni varoitteli että älkää ottako kameroita mukaan ritilöille, aallot kastelee.

Aallot todella kastelee! Mukana oli Ranskan armeijan sotilaita nauttimassa viikonloppuvapaasta ja yksi päätti jäädä makaamaan aaltovaroituksesta huolimatta.
Tuskin ehdimme kymmentä minuuttia seilata kun aallotus alkoi, mies sai sellaisen ryöpyn päälleen ettei kuivaa kohtaa vaatteissa.
Sai naururyöpyn kaupan päälle sotilastovereiltaan.

Itse jäin reelinkiin nojaamaan ja auringosta nauttimaan. Ja pysyin kuivana.

Vankilasaarilta oli vaikea paeta merenkäynnin ja voimakkaiden virtausten takia ja nyt sen kyllä näki miten meri käyttäytyi, aikamoista vellontaa oli kulku. Käyttävät katamaraaneja juuri sen takia, kulkee vakaammin aallokossa.

Eipä aikaakaan kun yksi sotilaista tuli merisairaaksi ja ylensi aamiaisen kannelle.
Sitten olikin hänen vuoro saada naurut.
Loppumatkan mies istui takaosassa hiljaisena.

ÎLES DU SALUT

Îles du Salut on näiden kolmen saaren nimitys noin 16 kilometrin päässä mantereelta.
Île Royale on näistä suurin, ja suurimmat rakennukset olivat täällä. Île St Joseph on pienempi, ja täynnä sellejä myös. Sellit olivat suurimmaksi osaksi eristyssellejä.

Kolmas ja tunnetuin Île du Diable, Pirun Saari, oli pelkästään poliittisille vangeille. Kooltaan huomattavasti pienempi kuin muut saaret.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343791%2Ejpg

Saarten nimet juontuu parin sadan vuoden takaa kun malaria riehui mantereen puolella. Asukkaat pakenivat saarille turvaan koska malariasääsket eivät viihdy kylmissä vesissä.

Vankeja alettiin tuomaan tänne Ranskasta tarkoituksena eristää rikolliset kokonaan emämaasta.
Vangit rakensivat kaikki rakennukset kirkkoa myöten, myös kirkon maalaukset ovat erään vangin maalaamia.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343787%2Ejpg

Tuomiot olivat kohtuuttomia tekoihin verrattuna, varkaudesta saattoi saada vuosien rangaistuksen.
Ja niin kutsuttu tuplaus venytti vankeusajan kaksinkertaiseksi: jos tuomittiin viideksi vuodeksi linnaan, piti viettää vielä toisetkin viisi vuotta Cayennessa ennen kuin oli mahdollisuus päästä kotiin.

Kahdeksan vuotta oli raja, jos sai pidemmän tuomion, ei päässyt koskaan takaisin Ranskaan vaan täytyi jäädä loppuiäkseen Guayanaan. Kohtuutonta.

Vangeista lähes kaikki jäivät loppuelämäkseen maahan.
Suurin osa joi itsensä hengiltä Cayennessa, ei ollut mahdollisuuksia elättää itseänsä.

Puolet vangeista kuoli raskaaseen pakkotyöhön ja heikkoon ravintoon. Vain poliittiset vangit välttyivät työltä.

Saarella oli kaksi hautausmaata, toinen vanginvartijoille ja heidän perheilleen ja toinen lapsille. Lasten hautausmaalle on haudattu vain yksi aikuinen: 34-vuotiaana kuollut nainen jonka kaikki lapset kuolivat pieninä.
Nainen halusi tulla haudatuksi lastensa viereen.

Vankeja taas ei haudattu vaan käärittiin liinaan ja heitettiin mereen haille.


Sellejä oli kahdenlaisia, isoja sadankin hengen vankisaleja ja yhden hengen eristyssellejä. Saleissa oli seinällä yksi pitkä laveri jossa miehet makasivat.
WC oli salin perällä jota kutsuttiin home of loveksi, öisin miehet harrastivat seksiä keskenään siellä.

Eristyssellejä oli satoja, neljä neliötä jossa piti viettää 23 tuntia, vain tunti päivässä sai jaloitella ulkona. Päivisin sänkykin vietiin pois ettei voinut nukkua.
Selleissä oli myös ehdoton puhekielto. Useiden yksityissellien kattona oli vain kalterit joiden päällä vartijat kävelivät ja varmistivat etteivät vangit puhuneet.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343796%2Ejpg

Öisin tuskin saivat nukuttua levollisesti, torakat ja sääsket pyörivät kimpussa.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343784%2Ejpg

Monet vangeista eivät kestäneet eristystä vaan tulivat hulluiksi. Saarella oli myös mielisairaala, syystä.


Keskellä saarta oli 8 hienoa kämppää vartijoille ja perheelle, nyt hotelleiksi muutettuina.
Komeat kämpät heillä oli isoinen pihoineen.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343797%2Ejpg

Melkein vieressä on kaksikerroksinen suuri hotelliravintola jossa sai hyvää ruokaa majoituksen kera. Sisällä oli pieni matkamuistomyymälä josta ostin pari korttia. Myyjä pisti vielä erikoisleiman kortteihin joista kävi ilmi että ne on lähetetty Îles du Salut'ilta. Kortin saajien kannattanee säästää ne, voivat olla jonkin arvoisia joskus??


Pakeneminen oli liki mahdotonta, hait ja kovat merivirrat pitivät siitä huolen.
Ihmettelin miten jotkut uivat rannalla ja kippari kertoi haiden tulleen vain koska rannalla oli teurastamo ja veri houkutteli hait paikalle. Nyt kun ei syötävää enää ole, ei ole haitakaan.

Eristyssellialueen keskelle oli jätetty neljä tolppaa muistona giljotiinin paikasta.
Muut vangit sitoivat mestattavan tiukkaan pakettiin ja työnsivät miehen terän alle.

Päät säilöttiin kriminaali-antropologeille. Museossa oli törkeä kuva lasipurkeissa olevista tummentuneista päistä joissa oli jotain valkoisia läikkiä, kuin taudinjälkiä kasvoissa.
Antropologit tutkivat voisiko kasvojen ja kallon muodoista päätellä kenessä on kriminaaliainesta. Kenties rikollisuuteen taipuvaiset voitaisiin tunnistaa jo ennen kuin rikos tulisi tehdyksi.


Eläimiä saarilla riittää. Suuria iguaanoja, hauskannäköisiä agouteja, joita myös syötiin, ja saimiri-apinoita eli sama apina mikä Pepilläkin oli.
Saimirit olivat kovasti uteliaita peräämme, ja kun keksivät että meillä oli eväsleipiä niin kirkuivat ilmaisia maistiaisia. Kiipeilivät jopa harteille istumaan ja mutustamaan makupaloja. Pehmoiset käpälät niillä oli, pienet pehmeät pallukkasormet.


Museossa oli valokuvia "kovimmista" ja kuuluisimmista vangeista. "Pimeän Sellin Kuningaan" titteli sai Paul Roussenq joka istui 3779 päivää eristyksessä 20 vankilavuodestaan.
Eli yli 10 vuotta äänettömästi neljän neliön sellissään.

http://libcom.org/history/roussenq-paul-1885-1949


Iltapäivällä vene tuli hakemaan St Josephin saarelle, saimme pari tuntia aikaa kävellä siellä.
Osa saaresta oli suljettu, siellä on armeijan aluetta. Helvetin suuri sänkipäinen kersantti seisoi rannalla meitä vastassa shortseiksi leikattuinen maastohousuineen. Äijä oli täynnä tatuointaja ja äkkianalyysini oli ettei äijälle parane ryppyillä.
Analyysini ei muuttunut myöhemminkään vaan totesin ettei äijälle kannattanut ryppyillä edelleenkään.


Sama oli tämänkin saaren sävel, sellejä sellien perään, viidakkoa tosin on alkanut vaatia omaansa takaisin. Vain viitisenkymmentä vuotta ja kaikista olivat katot kadonneet ja suurin osa kaltereistakin oli ruostuneet ja liuenneet ohuiksi metallitikuiksi. Osassa selleistä kasvoi isoja puita ja paksut juuret kiemustelivat ulos ovista kuin lonkerot. Tuli mieleen Angkor Watin rauniot valtavine puunrunkoineen ja -juurineen.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343779%2Ejpg

Täällä oli vain yksi iso ryhmäsali mutta se oli sitäkin suurempi, 300 hengen juhlasali. Kyllä kelpasi vieraiden maata kylki kyljessä kauniissa saaressa palmujen keinuessa ulkona ja ikuisen lämmön helliessä hellinä olevia vartaloita joita kova työ oli vantteroinut. Lähes kateus käväisi mielessä samaan tapaan kuin eräs julkkisnainen kertoi olevansa kateellinen afrikkalaisille nälkäänäkeville kun ovat niiiin hoikkina pysyneet.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343782%2Ejpg

Suurin osa selleistä oli eristyssellejä, metallitangot kattona, niitä riitti käytävä käytävän perään.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343770%2Ejpg

Kauhua on täytynyt olla, hikoilet tropiikin helteessä pienessä sellissä, etkä saa edes huutaa sitä ulos tai joudut hakatuksia ja saa lisää eristystä.

Joka paikassa vaelsi tuhansien lehdenleikkaajamuurahaisten vanoja, kovia ovat murkut ahkeroimaan. Näppärästi leikkasivat leuoillaan paloja irti lehdistä ja retuuttivat niitä letkassa kohti himaa. Tekivät niistä varmaankin lehtimäen.

Nostin yhden niistä ilmaan ja käänsin suunnan takaisinpäin vaan hänpä ei hätkähdä, tekee hallitun U-käännöksen ja jatkaa duuniaan. Urakkapalkka, urakkapalkka..


Ulkomuuria oli paikkailtu, varmaankin viimeiset vangit aikoinaan kun olivat hyvin säilyneet. Olivat koristelleet pienillä tiilenpaloilla märkää betonisaumoja kivien välissä.
Koskettelin samoja paloja ja tuumailin mitähän olivat ajatelleet painellessaan murskapaloja muuriin. Ajankulua vai turhautunutta huvitusta laittaa niitä märkään betoniin samalla kun miettii kauanko vielä jaksaa elää täällä?

Viimeiset vangit tulivat vuonna 1938 jolloin 5600 vankia saapui laivalla. Kesti kuitenkin vielä vuosia ennenkuin paikka suljettiin.

Paine vankilan sulkemiseen tuli ulkomailta, paikka oli kuin natsien keskitysleirit, samaa törkeää kidutusta.
Yksi vangeista oli aikanaan onnistunut karkaamaan ja pääsi jopa USAan asti jossa julkisti paikan ja sen järjettömän ihmisarvon riiston.

Ranska vaati miestä palautettavaksi mutta USA ei suostunut. Mies jäi asumaan maahan.

Toisen maailmansodan aikana suurin osa vangeista kuoli nälkään ja tauteihin, ketään ei kiinnostanut heidän olosuhteet. Vain tuhatkunta jäi henkiin useasta tuhannesta vangista.

Vangit vapautettiin asteittain vuosina 1946 - 1954.
Tuntuu hullulta että vielä 50-luvun puolivälissä sivistysvaltioksi itseään kutsuva Ranska piti yllä keskitysleiriin verrattavaa vankisaaristoa.

http://www.ilesdusalut.com/

1971 ESA eli European Space Agency osti alueen ja St Josephilla on yksi valtava teleskooppi avaruuden tutkimusta varten. Mantereen puolella on ESAn tukikohta mistä satelliitit ammutaan avaruuteen.


Kello 16 tuli katamaraanimme hakemaan meitä. Takaisin mantereelle mentiinkin aika haipakkaa, purjeet auki ja myötätuulessa hätinä koskettiin aaltoja.

Rommitarjoilu alkoi myös. Tosin nainen ei kertonut ennen mehupaukun maistamista että terästystä oli tapahtunut. Toki totissa maistui tuju tavara mutta kysymykseen saatu vastaus varmensi epäilykseni.
Loistava purjehdusilma, loistava fiilis. Oli jo ennen rommipaukkuakin.

Bergeleen hieno bäivä.

Katamararaani kulkee kyllä tasaisesti, leikkaa aaltoja eikä keiku siinä missä vene soutaa ylösalas.


Seuraavana päivänä päätin käydä Cayennen museossa, varsinkin vankilasaariin liittyvät osastot kiinnostavat.

Museossa oli alkuperäiset maalaukset jotka vanki F. Lag maalasi kuvaten vankien päivittäistä elämää kuten giljotiinin käytön, eristyssellit, vankien yölliset puukkotappelut selleissä ja muuta mukavaa ajanviettotapoja. Flag oli maalannut myös kirkon sisällä olevat freskot.

Museossa oli lasikaapissa pressusta tehty metrin pituinen vene jolla yksi mies pakeni. Vene on hädin tuskin metrin pituinen, pelkistä oksista ja yhdestä pressusta kyhätty "vene" ei kovin merikelpoiselta näytä mutta niin vain jannu jätti adjööt saarille.
Soutaa yli 16 km moisessa kelluvassa kassissa sellaisessa aallokossa haiden seassa, aika temppu. Toisaalta näkemäni olot saarella kannustivat karkaamaan. Vankilassa kuollaan hitaasti, merellä se on nopeampaa.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=344230%2Ejpg

Vaikka pääsisi rantaan mantereelle, on vielä selvittävä 200 km ennen kuin pääsisi turvaan silloiseen Hollannin Guayanaan tai Brasiliaan.


Museossa oli myös kaloja pirtussa kellumassa, taisi olla kaloilla kivaa kellua kännissä?

http://www.woophy.com/map/download.php?file=344236%2Ejpg


European Space Agency

Toinen must-to-see -paikka Guayanassa on ESAn satelliittienlaukaisuasema. Mesta on Kouroussa myös.
Nappasin taxi collectifin eli kimppataksin, matka maksoi vain kympin. Paluusta mulla ei ole tietoakaan, sillä takseja ei juurikaan enää tule takaisin edes iltapäivällä. Sen aion murehtia myöhemmin.

Taksi heitti mut lisämaksua vastaan suoraan "ESAn pihalle" jossa komeili yksi satelliiteista kantoraketteineen.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343798%2Ejpg

Upea museo ESAlla on! Kolmikerroksinen kompleksi ja valtavasti tietoja avarudesta ja satelliiteista. Suuria värivalokuvia maapallon eri alueista jotka ESAn satelliitit on kuvanneet.
Tekstityskin oli onneksi englanniksi.
Huoneissa oli myös useita osia satelliiteista ja avaruuspukujakin oli haalittu.
Hyvin tehty tietopaketti, ei jäänyt mitään mieleen mikä olisi jäänyt puuttumaan.


Seuraavaksi otin ilmaisen (!) 3 tunnin kierroksen alueilla, valitettavasti vain ranskaksi. Ainoastaan komentokeskussa ollessamme sain kuulokkeet korville josta tuli esinauhoitettu selostus keskuksen toiminnasta satelliittien laukaisun hetkistä.

Komentokeskus oli juuri samanlainen kuin olen jenkkileffoista nähnyt, lasiseinien takana useita pöytiä ja valtavat kuvaruudut katossa.

http://www.woophy.com/map/download.php?file=343799%2Ejpg

Suurin osa satelliiteista tehdään Euroopassa ja sen jälkeen ne kuljetetaan tänne lopullista kokoamista varten. Alue työllistää silti tuhansia ihmisiä.

Mestat on tarkkaan vartioitu, moninkertaiset piikkilanka-aidat ja sähköaitaa heti perään. Portteja oli vähän väliä joissa opaskin tarkistetaan, ja passimme piti jättää pantiksi lähtöpaikalle.

Ajettiin bussilla Ariane 4n laukaisualustalle, valtava teline se on ja liennyt aikamoinen pauhu kun raketti on lähtenyt. Telineen alle oli rakennettu betoniset käytävät jonne liekit ohjautuivat raketin lähtiessä, ettei loimu grillaa kylkeä ja pistä koko hoitoa palamaan.

Välillä huolestutti miten pääsisin takaisin Cayenneen ja kysyin oppaalta tietäisikö hän taksien kulusta. Ei tiennyt tyttö tuo. Kysyi kuitenkin muilta ja onnekseni yksi mies kertoi asuvansa siellä suunnalla ja pääsisin hänen kanssaan.
Huh, helpotti. Ei muten mutta matkaa on 60 kilometriä ja seuraavana päivänä olisi lentoni Pariisiin.

Ranskalainen voikkaope meni siis samaa matkaa, sain kyydin. Kovasti yritimme jutella mutta mies ei puhunut kuin pari sanaa englantia ja mun ranska on olematonta.
Kielitaidot olivat siis molemmilla heikon ja huonon kiinteässä välimaastossa.
Mies heitti mut saman tien Cayennen keskustaan ja vaadin ottamaan kympin maksuksi.

Illalla kävin netissä lukemassa postia. Erikoista että ranskalaisilla on näppiksen kirjaimet eri paikoissa kuin muissa maissa. Ja hankalasti: Piste sekä numerot Vaihto-näppäimen alla.
Vähän väliä painoin mitä nappulaa satuin kun vanhasta muistista naputtelin. Eli perinteinen QWERTY-järjestelmä ei ole heillä käytössä.

Kummaa touhua. Kas kun kirjain A ei ole laitettu shift-Alt-Del-Ö-Escape-K -yhdistelmän alle ja toimii vain seisten. Jos istut samalla kun painat em yhdistelmää niin tulee 13 kappaletta W-kirjaimia peräkanaa viidellä välilyönnillä.

Sana vesi eli eau lausutaan ö, eli varmaan sitten jos haluan kirjoittaa Ön niin se pitääkin naputella että EAU?

Ranskalaista toimintamallia kuvastaa sekin että kun Argentiinassa ollessani sain tekstarin Pariisista niin sitä ranskalaiset linkit lykkäs varmuuden vuoksi yli sata kertaa saman viestin kolmen päivän aikana, sitä tuli aamulla, päivällä, illalla ja yöllä.

Homma jatkuu. Sain viestin Suomesta. Ja nyt kun ollaan Ranskassa, operaattori pitää taas huolen että varmasti saan sen viestin. Sama pommitus jatkuu, samaa viestiä tulee taas aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Parasta hommassa on se että viestin kaksi ekaa sanaa ovat "Helvetin hyvä".
Helvetin hyvin tulee viestit perille. Kiitos.


Joku on unohtanut valokopion tietokoneeni vireen. Se on kopio ajokortista jonka omistaa musta mies. Aika (epä)onnistunut kopio, siinä ei näy kuin musta naama ja valkoiset silmät on kuin kaksi pyöreää palloa kokomustassa naamassa. Vois olla kuka tahansa tumma. Kannattais monistaa lisää ja myydä kaikille mustille varakopioita, sama naama.

Cayennen keskustassa on Place des Palmistes'n hieno puisto, palmut kiertää riveissä, ja ympärillä siirtomaa-aikaisia taloja puuritilä-ikkunoineen ja taottuine parvekkeineen. Kaunista. Ja kuumaa. Selkä valuu hikeä vaikka vain istun penkillä ja pällistelen paikallisten touhuja.

Tuli aika ottaa ja lähteä. En tajua että vajaan 5 kuukauden reissu alkaa olla ohi. Siis että tänään lähden yölennolla Pariisiin. En tajua.


Lentokentällä passintarkistuksessa pyysin että saisin leiman passiini, ja yllättäen sainkin vaikka periaatteessa EUn sisällä leimoja ei anneta. Mutta sain hienon Cayenne-leiman.

Lippunainen mainitsi ettei nesteitä saa ottaa mukaan kuin 1 desin verran. Join vesipullostani niin paljon että jäi sen verran.

Läpivalaisun jälkeen vartijat vaativat pulloani. Siis mitä? En saanut viedä edes pientä vesipulloa koneeseen? Sanoin että raja on 100 ml ja tämä on alle.
Ei.
Join pitkän huikan ja sanoin että huomaatteko että se on vettä.
Et vie.
Ei sitten.
Ärsyttävää tiukkapipoisuutta.

Sitten mut ja joku musta rastamies vedettiin sivuun ja tarkistettiin käsimatkatavarat.
Tiukka kysely kauanko olen maassa ollut, miksi, mistä olen tullut, kauanko olin Brasiliassa, miksi.
Sitten lyötiin paperi eteen ja vaadittiin laittamaan nimi alle. Suostun siten huumetestiin.
En ruvennut kyselemään mitä tapahtuu jos en suostu, sen verran tylyn oloista touhua on tämä touhu ympärilläni.

Muki eteen ja poliisin kanssa vessaan. Sanoin että too late, kävin 10 minuuttia sitten jo vessassa, ei onnistu enää.
Yritä nyt vain, oli vastaus ja äijä seisoi vieressä. Varmisti varmaankin että en kaada neutraalia näytettä jostain kuljettamastani astiasta.

Aikani siinä seistiin ja sanoin että turhaan tässä tönötetään, usko jo.
Ukko hoksasi että näin on ja sanoi että näin taitaa olla, antaa siis olla, mene.

Höpötti jotain ranskaksi toiselle poliisille ja sain passini takaisin.
Ja pääsin sentään koneeseen.
Saa nähdä onko Pariisin päässä joku lisärumba. Varsinkin kun rinkassani on mate de coca-teepusseja. Huumettahan ne eivät ole mutta en tiedä miten Euroopan päässä niihin suhtaudutaan.

Yö meni hyvin ja aamulla aikaisin olin Pariisissa. Ystäväni Michel oli kentällä vastassa.
Olen Euroopassa. En ole enää etelä-Amerikassa.

Vietimme mukavan päivän Pariisissa Michelin, Mariellen ja Lolan kanssa käymällä Versailles'ssa, aika kämppä kingillä ollut. Lasku oli kova, pääsi pää pölkylle kun oli kovin huikentelevainen raha- ja muissa asioissaan hän.

Ei Pariisista enempää.


Seuraavana aamuna lento Helsinkiin. Kaksi ja puoli tuntia ja laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle.
Outoa kun ymmärrän kaiken puheen ympärilläni ja samoin mainostaulutkin ovat tuttua kieltä.

Tyly toivotus: 13 astetta ja sataa vettä. Tervetuloa Suomen kesään.

En ymmärrä missä olen. Vaikka ymmärrän että olen nyt kotona, Suomessa. Mutta en ymmärrä. Päässä pyörii tulivuorikiipeily, Amazonin laivamatka, kaikenlaista.

En ymmärrä että olen sen kaiken nähnyt.

En ymmärrä oikein mitään muutakaan.

Kiersin kuukausien ajan koko etelä-Amerikan.

Mutta nyt. Olen kotona.

Lopulliset sanat:

Tämä reissu perustuu tositapahtumaan.
En vain muista enää mikä se oli.

Jotain sentään opin.

Että Kolumbiassa ON turvallista.
Että Tulimaassa EI ole kuuma.
Että tulivuoren huipulla ON kylmä.
Että suomalainen EI ole koskaan niin vähävarainen ettei hän voisi siitä antaa varattomalle.
Että chileläiset viinit voittavat norjalaiset 6-0.
Että kun lapset Suomessa sanovat marsun nähdessään "voi kuinka ihanan syötävä otus" niin he eivät tiedä kuinka oikeassa he ovatkaan.
Että tiedän Paraguaysta ja Uruguaysta kumpi on sisämaassa ja kumpi rannikolla ja että sillä ei ole mitään merkitystä.

Että paljon jäi vielä tietämättä.....

0 Comments:

Post a Comment

<< Home